Strippareista kertova Magic Mike on harvoja aikuisille suunnattuja musikaalielokuvia, miksi?
Magic Mike's Last Dance on elokuva strippauksesta ja samalla lajinsa viimeisiä — täysiverinen tanssielokuva.
Magic Mike -elokuvasarja kertoo floridalaisesta Mike Lanesta (Channing Tatum), joka haaveilee huonekalujen suunnittelusta. Hän kuitenkin päätyy kerta toisensa jälkeen strippaamaan, koska hänellä on siihen jumalainen kyky.
Magic Miken vahvoja hartioita painaa kuitenkin suuri vastuu: hän kannattelee melkein yksin tanssielokuvien perinnettä. Uusia, alkuperäisideaan perustuvia tanssi- tai musikaalielokuvia ei nimittäin enää juuri tehdä aikuisille.
Vaikuttaa siltä, että vain Magic Mike saa tanssia elokuvateatterissa, vieläpä usean elokuvan verran.
Mistä tämä johtuu?
Mutta eihän Magic Mike ole musikaali, moni saattaa nyt ajatella. Eihän siinä esimerkiksi spontaanisti lauleta!
Musikaali taipuu kuitenkin paljon laulua enempään. Perinteisten laulu- ja tanssimusikaalien lisäksi on esimerkiksi takahuonemusikaalin genre. Takahuonemusikaalit kerrotaan showbisnestä tekevien näkökulmasta. Niissä näytetään, miten esiintyjät harjoittelevat ja esittävät musiikkikohtauksia.
Magic Miket (2012–2022) ovat osa tätä jatkumoa. Cabaretissa (1972) esitetään kabareeta Natsi-Saksan Kit Kat Clubissa, Magic Mikessa (2012) taas tehdään strippiesityksiä talouskriisin runteleman Tampan Xquisite-klubissa.
New Yorkerin elokuvakriitikko Richard Brody on peräänkuuluttanut Magic Mike -elokuvan musikaaliutta nostamalla esiin ”musikaalit dokumentaareina” -genren. Tällaisissa elokuvissa musiikkiesitykset on usein naitettu ”realistisesti” osaksi elokuvan maailmaa, ja kukaan ei ala niissä laulaa silkasta ilosta. Kuuluisin esimerkki on Saturday Night Fever (1977), jossa New Yorkin nuoret pakenevat huoliaan tanssilattialle.
Uusin Magic Mike, eli Magic Mike's Last Dance, päättyy kaksikymmentä minuuttia kestävään tanssikohtaukseen. Tämä on todella harvinaista, jopa ainutlaatuista nykyelokuvassa. Tanssikohtausta harjoitellaan lähes koko elokuvan ajan. Kuten Helsingin Sanomien kritiikissä huomautettiin, loppukohtauksessa ei enää käytännössä edes stripata, siinä vain tanssitaan.
Musikaalit ovat elokuvaa suurimmillaan. Joidenkin mielestä elämän pitäisi aina olla sellaista.
Anna Möttölä
Musikaalit olivat 1950-luvulle saakka aikansa suurimpia spektaakkeleita. Niitä käytiin katsomassa vähän kuten tämän päivän Marvel-supersankarielokuvia.
– Musikaalit ovat elokuvaa suurimmillaan. Joitakin tietysti ärsyttää, kun ihmiset puhkeavat spontaanisti laulamaan ja tanssimaan. Joidenkin mielestä elämän pitäisi aina olla sellaista, sanoo elokuva-asiantuntija ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin toiminnanjohtaja Anna Möttölä.
Möttölä kertoo, että hän kuuluu jälkimmäisiin.
Siksi onkin niin surullista, että musikaaleja ei enää juuri tehdä aikuisyleisölle. Jos sellainen tulee elokuvateattereihin, se on joko uusinta menneestä (West Side Story, 2021) tai nöyrä kumarrus menneeseen (La La Land, 2016).
Musikaalien kulta-aika päättyi 60-luvulla. Isoja musikaaleja tuottaneiden studioiden monopoli loppui ja Yhdysvalloissa alettiin arvostaa realistisempaa ja tekijävetoisempaa elokuvaa. Suurten tanssinumeroiden aika oli mennyt.
Paitsi ehkä strippauselokuvien kohdalla.
Tiktok-aikana tanssi on kokenut inflaation
Koreografi ja taiteellinen johtaja Sonya Lindfors huomauttaa, että teattereissa musikaalit vetävät nyt ennätysyleisöjä, vaikka elokuvamusikaaleja ei enää juuri tehdä.
Kameralla kuvattu tanssi on kokenut inflaation Tiktok-aikana: jos haluaa nähdä jonkun tanssivan hienosti, sen kuin avaa kännykän.
Lindfors sanoo, että yleisöt kaipaavat nyt kuitenkin suuria elämyksiä. Jaetun, suuren kokemuksen voi saada vaikkapa teatterissa tai pop-konsertissa. Musikaalin katsominen puolityhjässä elokuvasalissa tai kännykältä ei välttämättä sellaiselta tunnu, on tanssi sitten kuinka taidokasta tahansa.
– Mutta kun menet katsomaan Priscillaa, se näytetään kaupunginteatterin salissa, ympärillä on 800 ihmistä, jengi kiljuu ja esiintyjä tulee yleisöön.
Lindfors kasvoi elokuvamusikaalien parissa. Hän katseli lapsena haltioituneena Gene Kellya Laulavissa sadepisaroissa (1952) VHS-kasetiltaan. West Side Story (1961) oli ”tajunnanräjäyttävä”.
Tanssi on valtavan paljastavaa, sitä ei voi feikata. Se on armotonta.
Koreografi Sonya Lindfors
Häntä kiinnosti nostalgia ja monipuolinen taituruus, joka niistä välittyi. Lindfors korostaa, kuinka paljon musikaalinäyttelijöiltä vaaditaan:
– Näyttelijöiden on osattava kameranäytellä, tanssia ja laulaa virtuoottisesti. Ja tanssi on valtavan paljastavaa, sitä ei voi feikata. Se on armotonta.
Siksi perinteisissä musikaaleissa monet tanssikohtaukset näytetään kuin taikatemppuina ilman taukoja – se vaatii ohjaajalta, näyttelijöiltä, koreografialta ja lavastukselta paljon.
Tänä päivänä ei yksinkertaisesti ole isoja elokuvatähtiä, joilta luonnistuisi virtuoottinen tanssi ja näytteleminen. Paitsi Magic Mike itse, Channing Tatum.
Soderbergh ja Tatum
Magic Miket olivat niiden tähden Channing Tatumin, 42, idea. Ennen leffauraansa Tatum oli ollut strippari Floridan Tampassa, ja ensimmäiset pääroolinsa hän teki Step Up -tanssielokuvissa (2006–2008).
Haywire-elokuvan (2011) kuvauksissa Tatum mainitsi ohjaaja Steven Soderberghille ideansa stripparielokuvasta, joka perustuisi hänen omiin kokemuksiinsa. Ensimmäisen Magic Miken kuvaukset alkoivat seuraavana vuonna.
Soderberghin estetiikkaan tutustuneet tunnistavat Magic Miket hetkessä soderbergheiksi. Ohjaaja kuvaa ja usein myös leikkaa omat elokuvansa, mikä on Hollywoodissa äärimmäisen harvinaista. Samalla tyylillä on syntynyt esimerkiksi Oceans-pankkiryöstöelokuvien sarja.
Keskimmäistä Mikea Soderbergh ei ohjannut, mutta kyse oli samanlaisesta vallansiirrosta, kun Putin astui hetkeksi sivuun Medvedevin tieltä: Kameran takana oli yhä silmälasipäinen Soderbergh.
Jälkikäteen ajateltuna tuntuu luontevalta, että juuri pankkiryöstöistä viehättynyt ohjaaja-kuvaaja tarttui aiheeseen.
Musikaaleissa ja toimintaelokuvissa on paljon samaa. Monet kuuluisat musikaalit kertovat musiikkiesityksen valmistelusta, toimintaelokuvat taas rikoksen. Elokuvan lopussa tapahtuu kliimaksi: pitkään valmisteltu tanssiesitys esitetään, tai pankki lopulta ryöstetään.
Anna Möttölä muistuttaa, että esiintyjien lisäksi musikaalien muilta tekijöiltä vaaditaan poikkeuksellista ammattitaitoa. Monet klassisten musikaalien taitureista tulivat Broadwaylta, minkä ansiosta he hallitsivat musikaalien kielen.
– Magic Miket näyttävät, että tähden lisäksi esimerkiksi kameratyöltä vaaditaan paljon. Soderbergh osaa asiansa, hän selvästi ymmärtää liikettä.
96 prosenttia katsojista naisia
Miksi sitten muita kuin strippimusikaaleja ei enää juurikaan tehdä? Elokuvat ovat bisnestä, ja valtavirran musikaalit ovat kalliita, eivätkä ne vedä yleisöä kuten ennen. Niitä tehdään nykyään siis vain, jos ne todistetusti palvelevat jotain hyvin rajattua yleisösegmenttiä.
Uusia musikaaleja tulee tänä päivänä käytännössä vain Disneylta, joka kohdistaa elokuvansa menestyksekkäästi lapsiperheille. Magic Mike -elokuvien kohdeyleisönä ovat naiset. Kakkososan, Magic Mike XXL:n (2015) ensi-iltaviikonlopun yleisöstä 96 prosenttia oli naisia. Ensimmäinen elokuva maksoi 7 miljoonaa dollaria ja tuotti 167 miljoonaa.
Magic Mikeissa on taukoja, jotta yleisö ehtii vislata.
Komediaelokuvissa on taukoja, jolloin yleisö ehtii nauraa. Magic Mikeissa taas vaikuttaisi olevan taukoja, jotta yleisössä on aikaa vislata.
Elokuvia on mielenkiintoista katsoa siitä näkökulmasta, minkälaista fantasiaa ne tarjoavat yleisölleen. Magic Mikeissa strippaus esitetään myönteisemmässä valossa kuin monissa naisstrippareista kertovissa elokuvista – tanssijoita ei näytetä uhreina.
Koko ajan kyllä korostetaan, että miehet ovat täällä töissä: Mike haluaisi olla huonekaluyrittäjä, mutta koska bisnes ei ota tuulta alleen, hän tekee keikkaa tanssijana luojan antamalla kyvyllään.
Magic Miket ovat oikeastaan kummallisenkin etäännytettyjä: tanssikohtaukset esitetään usein vähäisillä leikkauksilla ja kamera on monesti paikallaan. Etenkin ensimmäisissä elokuvissa tuntuu kuin joku mielenkiinnosta seuraisi strippareita, ihastellen enemmän virtuoosimaisia tanssisuorituksia kuin vartaloita.
Se mikä Magic Mikeissa yleistä on ilo: tanssi on iloinen asia, työnteko on iloinen asia, stripparit ovat iloisia tanssiessaan ja yleisö nauttii. Kamera kääntyy usein yleisössä ilakoiviin naisiin.
Ovatko Magic Miket musikaaleja?
Nyt tekisi mieli soittaa ohjaajalle, ja kysyä, ajatteleeko hän Magic Mikeja musikaaleina.
Steven Soderberghin saaminen langanpäähän on hankalaa, mutta onneksi tarjolla on seuraavaksi paras vaihtoehto: hänen päiväkirjansa.
Soderbergh julkaisee joka vuosi netissä kulttuuripäiväkirjansa, johon hän hellyttävällä tarkkuudella kirjaa jokaisen sinä vuonna katsomansa elokuvan, tv-sarjan jakson ja lukemansa kirjan.
Päiväkirjasta näkee, että Magic Miken kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2022. Päiviä ennen kuvauksia hän sai luetuksi kaksi elämäkertaa koreografi Bob Fossesta.
Lindforsin rakastaman West Side Storyn uusimman version (2021) Soderbergh katsoi viime vuonna kahdesti. Kuvausten alettua Soderbergh on katsellut kooste-elokuvia Metro-Goldwyn-Mayer-klassikkomusikaaleista ja lukenut Cabaretin alkuperäiskäsikirjoituksen.
Totuus löytyy asiakirjoista. Uskon, että ohjaaja allekirjoittaisi ajatuksen elokuvista musikaaleina.
Luojan kiitos meillä on edes Magic Mike.
Elokuvamusikaalien ystävillä on menossa rankat ajat. Tanssia nähdään elokuvissa harvoin, jos ollenkaan. Jos sitä esitetään, se on usein tuhnuista vanhan ajan muistelua.
Magic Mike's Last Dance, sarjan kolmas osa, ei millään yllä edellisten tasolle. Se on ehdottomasti sarjan huonoin osa. Mutta tanssielokuvien ystävillä ei ole nyt varaa valittaa saamastaan ateriasta, kun pöytä on niin tyhjä.
Luojan kiitos meillä on edes tuo tampalainen strippari, Magic Mike.
Artikkelia varten on myös haastateltu tanssitaiteilijaa ja tanssielokuvien tekijää Kati Kalliota.
Mitkä ovat sinun lempimusikaalejasi? Osallistu keskusteluun kommenteissa.