Oskari Piilonen eli 20 vuotta erilaista elämää kuin olisi halunnut – pitkä itsensä hyväksymisen tie alkoi vasta lukiossa

– Tuntuu aivan mahtavalta, kun voin olla oma itseni – sellainen, joka en 20 vuoteen voinut olla. Saan hyviä fiiliksiä siitä, että voin esimerkiksi olla tässä ja jutella uudelle ihmiselle, Oskari Piilonen, 24, hymyilee.

Vielä muutamia vuosia sitten Piilonen tuskin olisi rupatellut kahvilassa tuntemattomalle.

Ekstroverttinä hän olisi kyllä halunnut olla esillä ja nauttia huomiosta, mutta sen sijaan Piilonen vaikeni ja kartteli uusia ihmisiä.

Kun Piilonen oli 3-vuotias, hän kertoi vanhemmilleen juttua naapurin pojasta. Nimen kohdalla hän alkoi änkyttää. Useimmilla lapsilla änkytys on ohimenevää, mutta Piilosella se jäi pysyväksi.

Teini-ikäisenä hän piti puhetapaansa niin rumana, että yritti peittää sen vaikenemalla.

– Rajoitin itseäni. En pystynyt olemaan ihminen, joka halusin. Se tuntui aika rankalta, Piilonen kertoo.

Lapsuuden puheterapiassa oli keskitytty siihen, että PIilosen puheesta tulisi sujuvaa.

Kun sujuvasta puheesta palkittiin ja änkyttävästä toruttiin tai vaiettiin, ajatus oman puhetavan vääryydestä korostui. Pelko ja häpeä puhumisesta ja itsensä ilmaisusta kasvoivat.

Arkiset askareet, kuten hammaslääkäriajan varaaminen puhelimitse, eivät onnistuneet.

Piilonen ajatteli, ettei koskaan tapaisi kumppania, saisi töitä, joissa pitää puhua, tai löytäisi uusia kavereita.

– Huonot fiilikset alkoivat, kun tajusin, että en voi enää peitellä tätä. Jouduin kohtaamaan kaikki negatiiviset tunteet, jotka nostivat pelkoja siitä, kuinka tämä tulee vaikuttamaan koko elämääni.

Yksin sujuvapuheisten maailmassa

Yle Areenan Dokkarifestivaalilla esitetään parhaillaan dokumenttia Kaunis änkytykseni, jossa amerikkalaisnuoret kertovat elämästään ja änkytyksen aiheuttamista itsetunto-ongelmista, itsetuhoisista ajatuksista ja vakavasta masennuksesta.

Kaunis änkytykseni: Koskettava dokumentti änkyttävistä nuorista, jotka osallistuvat itsetuntoa kohottavalle taideleirille.

Moni heistä on piilottanut änkytyksensä ja vaiennut, kuten Piilonenkin teki vuosien ajan.

Häpeän, puhumisen ja vuorovaikutustilanteiden pelko sekä kiusaamisen kokemukset aiheuttavat monilla ahdistusta, masennusta ja näköalattomuutta.

Kun toinen ei vastaa kysymyksiin tai on vain hiljaa, vastapuoli saattaa ajatella, että tämä ei osaa vastata. Ehkä hän on tyhmä, ujo tai jännittää.

Vaikka dokumentti itsessään on valoisa ja ennen kaikkea avartava, nuorten kokemukset yllättävät rankalla kädellä.

Miten ”pelkkä” puhetavan erilaisuus voi ajaa nuoren niin syvälle pahaan oloon?

– Ihmiset eivät ajattele sitä, kuinka suuri vaikutus puhumisella on identiteettiin ja kuinka paljon se vaikuttaa ihmisen mielenmaisemaan, Oskari Piilonen sanoo.

Hiljaisuus luo stigmaa. Se asenne olisi aika jättää viime vuosituhannelle.

― Oskari Piilonen

Kun oma puhetapa poikkeaa selvästi muista, julkisuudessa ei kuulu änkyttäviä ihmisiä eikä vertaisia juuri kohtaa, oma erilaisuus korostuu.

– Silloin voi tuntea olonsa aika yksinäiseksi sujuvapuheisten maailmassa, Piilonen pohtii.

Sitä ei helpota se, että muutkin vaikenevat änkytyksen edessä ja ovat kuin sitä ei olisikaan. Kun jostain vaietaan, se muuttuu salamyhkäiseksi. Vääräksi, virheelliseksi ja häpeälliseksi.

– Hiljaisuus luo stigmaa. Tämä asenne olisi aika jättää viime vuosituhannelle, Piilonen sanoo.

Häpeä syntyy muiden reaktioista

Lapsena Piilonen ei kiinnittänyt änkytykseensä huomioita.

Usein änkyttävä ihminen havahtuu poikkeavaan puhetyyliinsä vasta koulussa.

– Pienet lapset ovat kaikista armollisimpia. He eivät osaa kiinnittää änkytykseen huomiota. Änkytys muuttuu häpeälliseksi, kun vuorovaikutustilanteissa kertyy negatiivisia kokemuksia, Suomen änkytysyhdistyksen puheenjohtaja Laura Raerinne sanoo.

Ne ovat esimerkiksi niitä hetkiä, kun joku naurahtaa änkyttävän puheen kesken, täydentää lauseita, kiirehtii toisen puhetta, hämmentyy änkytyksestä tai alkaa matkia sitä pilkallisesti.

Piilosta ei ole kiusattu änkytyksestä – kiitos lapsuuden tiiviin kaveriporukan, jossa Piilosen puhetapaa ei ihmetelty. Mutta hän tietää monia, joita on kiusattu.

Lue lisää: Julianna ei olisi halunnut elää änkytyksensä takia – asiantuntija kertoo, mitä meidän tulisi ymmärtää änkytyksestä ja mitä tehdä, jos oma lapsi änkyttää

Nuori voi kohdata valtavaa ahdistusta änkytyksensä takia. Jokainen meistä voi auttaa ihan jo sillä, että annamme rauhan puhua.

Myös opettajat koulussa suhtautuivat hyvin. Piilosen ei tarvinnut esimerkiksi tehdä esitelmiä suullisesti, jos hän ei halunnut. Tosin se ei välttämättä ollut paras ratkaisu.

– Se on kaunis ajatus, mutta jälkiviisaana ei ehkä oikea ratkaisu. Jos pääsee aina helpommalla, ei opi esiintymistaitoja ja se näkyy myöhemmässä elämässä, erityisesti työelämässä, Piilonen sanoo.

Myös positiivinen palaute jää saamatta, jos esiintymistilanteita ei tule.

– On hyvä, että lapsia kannustetaan esiintymään ja he saavat esiintymis- ja vuorovaikutuskokemuksia. Mutta sen pitää tapahtua turvallisissa olosuhteissa niin, ettei kukaan naura, pilkkaa tai hauku, Laura Raerinne muistuttaa.

Melkein valmis puheterapeutti

Piilosen polku oman itsen ja puhetavan hyväksyntään alkoi lukiossa, juuri silloin kun Piilonen ahdistui tulevaisuudestaan. Se ei ollut kuitenkaan nopea tie.

– Tämä on ollut pitkä prosessi. Isoin hetki oli, kun päätin abivuonna, että haluan opiskella puheterapeutiksi. Ajattelin, että kohtaan pelkoni ja voitan ne, Piilonen kertoo.

Toinen mullistava hetki oli, kun Piilonen hakeutui viime vuonna mukaan Suomen änkytysyhdistyksen toimintaan.

Hän oli kuullut yhdistyksestä ja vertaistuen mahdollisuuksista jo teini-ikäisenä, mutta tuolloin ahdistus oli niin suurta, ettei hän pystynyt lähtemään mukaan.

Kun Piilonen vihdoin kohtasi muita änkyttäviä ihmisiä, jotka uskalsivat änkyttää itsevarmasti, hän yllättyi.

– Se oli shokki. Että onko tuollainenkin mahdollista. He puhuivat rohkeasti, eivätkä antaneet änkytyksen rajoittaa itseilmaisuaan, vaikka puhuminen olisi huomattavankin sujumatonta, Piilonen sanoo.

Haluan, että tulevaisuudessa änkyttävät lapset eivät joudu häpeämään änkytystään.

― Oskari Piilonen

Välillä Piilosta ärsyttää, jos joku sanoo hänen puhuessaan, että ”ota ihan rauhassa, älä stressaa”.

Änkytys ei johdu stressistä vaikka toki se voi lisätä sitä.

Tärkeintä olisi malttaa kuunnella ja antaa änkyttävälle aikaa puhua.

Piilonen ei koe änkytystä enää vikana vaan pikemminkin aksenttina ja ominaisuutena. Se on Piilosen tapa puhua, eikä hän häpeä sitä enää.

Tulevana puheterapeuttina Piilosella on selkeä tavoite.

– Haluan, että tulevaisuudessa änkyttävät lapset eivät joudu häpeämään änkytystään. Haluan auttaa heitä matkalla itsensä hyväksymiseen.

Kaunis änkytykseni (My Beautiful Stutter) -dokumentti löytyy Yle Areenasta. Dokumentti on osa Yle Areenan Dokkarifestivaalia 20.3.-2.4.2023. Katso festarin muut kovat dokumentit tästä.

Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Tuliko vastaan yllätyksiä tai tunnistettavia tilanteita? Lisääntyikö ymmärrys? Osallistu keskusteluun kommentointiosiossa.