Kurt Weillin sinfoninen orkesterimusiikki hyötyisi teatterin karheasta taikapölystä

Weillin musiikin olemme tottuneet nauttimaan teatteria varten sävellettynä, yhteiskunnallisesti kantaa ottavana ja älyllisesti ladattuna. Mutta hän sävelsi myös omilla jaloillaan seisovaa sinfonista musiikkia. Millaista se on?

Yhden vastauksen antaa Svenska kammarorkestern uutuusalbumillaan, jolle on tallennettu Weillin kaksi sinfoniaa. Alkupotkukseen sinfoniat saavat kolme kappaletta rahanahneuteen porautuvasta musiikkinäytelmästä Der Silbersee. Ruotsalaista kamariorkesteria johtaa levyllä itävaltalainen kapellimestari, säveltäjä ja chansonnier HK Gruber.

BIS-levy-yhtiön julkaiseman uutuusalbumin teosesittelyssä sinfoniat saavat kehyksekseen 1930-luvun alkupuolen Saksan, jossa kansallissosialistinen liike oli alkanut saada suurta kannatusta.

Ensimmäisen, yksiosaisen sinfoniansa Weill kirjoitti 21-vuotiaana asuessaan vielä Berliinissä. Teoksen sävelkudos on tiheää ja nopeiden tunnelmanvaihdosten rytmittämää. Teoksessa on kuultavissa kaikuja Arnold Schönbergin ensimmäisestä kamarisinfoniasta.

Maaliskuussa 1933, kaksi kuukautta sen jälkeen, kun Hitler oli noussut valtaan, Weill pakeni Berliinistä Pariisiin, eikä palannut synnyinmaahansa enää koskaan. Pariisissa Weill sai valmiiksi toisen sinfoniansa, jolle hän antoi nimeksi Sinfoninen fantasia. Siinä on kuultavissa hengenheimolaisuutta Weillin teatterimusiikin kanssa. Esimerkiksi teoksen toista osaa kapellimestari HK Gruber kuvailee hautajaistangoksi, jonka suonissa virtaa Weillille tyypillinen katkeransuloinen ydinmehu, tunnelman häilyessä toivon ja epätoivon sekä duurin ja mollin raja-mailla.

Kurt Weillin kaksi sinfoniaa eivät liiemmin näytä innostaneen orkestereita levytysprojekteihin. Viimeisin Ruotsalaisen kamariorkesterin uutuuslevyä edeltävä tallenne lienee Deutsche Kammerfilharmonien reilun 15 vuoden takainen levytys.
Itsekään en ensin oikein tahtonut saada otetta näistä Weillin sinfonisista olennoista. Kevyt maistiaiskierros saatavilla olevia levytysten parissa auttoi asiaa. Vertaileva kuuntelu alkoi piirtää esiin laatuja, jotka sytyttivät Weillin sinfonisen sävelkielen ja tekivät siitä mielenkiintoisempaa ja ymmärrettävämpää.

Esimerkiksi BBC:n sinfoniaorkesterin ja israelilaisen kapellimestarin Gary Bertinin levytyksessä vuodelta 1967 on meininkiä, joka saattaisi tehdä hyvää myös Ruotsalaisen kamariorkesterin sinänsä laadukkaalle mutta sinfonisen fiinille soitannalle: rujonkaunista soittokuntamaista taivallusta, leikkaavia vaskisaundeja ja karheaa erottelevuutta eri soitinryhmien välillä. Toisaalta kysymys saattaa olla myös 1960-luvun analogisesta äänitystekniikasta, joka antaa musiikille kevyen inhimillisen pinnoitteen.

Ruotsalainen kamariorkesteri soittaa uutuuslevyllä ensiluokkaisesti – ei kahta sanaa siitä. Orkesterin Weill-levyn kuunneltuani huomaan kuitenkin jääväni leikkimään ajatuksella Weillin teatterisäveltäjän hatusta. Weill sävelsi teatterilaulunsa nimenomaan näyttelijöille, jotka laulavat – eikä klassisen koulutuksen saaneille laulajille. Kyse on makuasioista, mutta kenties tätä ajatusta voisi jollain tavalla soveltaa edukkaasti myös Weillin sinfoniseen musiikkiin, vaikka vain tausta-ajatuksena, jonka antaisi tihkua musiikkiin tuskin havaittavana mutta ratkaisevana ainesosana.

“Weill: Orchestral Works”. Kurt Weill: Sinfonia nro 1 (‘Berliner Sinfonie’); Sinfonia nro 2 (‘Symphonische Fantasie’); Der Silbersee (otteita). - Svenska kammarorkester, joht./laulu Heinz Karl Gruber. (BIS, BIS2579)