Kahden tulen välissä
HIM oli liian kaupallinen kulttibändiksi, mutta myös turhan omalaatuinen superstarabändiksi. Ville Valon tammikuussa ilmestyneellä soololevyllä kaikuvat samat tummat sävyt.
Loppuvuodesta 1997 Suomen viralliselle listalle nousi albumi, jonka kappaleissa metalli ja pop, rakkaus ja helvetti sekä kauneus ja rujous yhdistyivät tavalla, joka oli ennenkuulumaton Suomen musiikkikentällä.
Kun HIM-yhtyeen ensilevyä Greatest Lovesongs Vol. 666 kuuntelee nyt, huomaa nopeasti, kuinka lyhyt matka siitä on Ville Valon tammikuussa 2023 julkaistuun debyyttisoololevyyn Neon Noir.
Tästä voi päätellä, että joko Ville Valo astui parrasvaloihin valmiina lahjakkuutena, tai hän ei ole muuttunut 26 vuodessa kovinkaan paljoa. Neon Noiria on sen vahvoista biiseistä huolimatta arvosteltu siitä, että se tuo mieleen Valon edesmenneen HIM-yhtyeen. Asian ei pitäisi olla mikään shokkiyllätys, sillä vuosina 1991–2017 toiminut HIM teki Valosta sen biisinkirjoittajan, joka hän on tänä päivänä.
– Mitä mä olisin lähtenyt tekemään, ellen sitä, mikä tuntui oikealta ja tuli sydämestä?, Ville Valo kysyy helsinkiläisen kahvilan pöydässä.
– Totta kai HIM kuuluu levyllä, koska olen sama tyyppi, joka teki HIMin kappaleet. Biisit voi pukea erilaisiin vaatteisiin kuin lapset, mutta ne ovat silti samaa genetiikkaa. Käyttäisin termiä kultainen häkki. Se on posiitivinen vankila, identiteetti. On paljon biisinkirjoittajia, joilla ei ole identiteettiä.
Black Sabbathin ja Depeche Moden ristitulessa
HIMin hajoamisen jälkeen Ville Valo yritti hetken aikaa olla jotain muuta kuin rocklaulaja, ja julkaisi Agentsin kanssa levyllisen Rauli Badding Somerjoen iskelmiä. Tavallaan siinäkään ei ollut mitään uutta. Valo ja Agents esittivät Somerjoen kappaleita ensimmäisen kerran jo Laulava sydän -tv-ohjelmassa vuonna 1999. Vuoden 2019 uusintakierros kuitenkin muutti asioita. Se sai Valon tajuamaan, että jotain puuttui.
– Oli tosi tärkeää olla lavalla pumpun kanssa, jossa dynamiikka, sensibiliteetti ja fiilis-kommunikaatio yleisön kanssa olivat tosi erilaisia. Huomasin, ettei se riitä minulle. Haluan kitarat, jotka tulevat kovaa.
Uuden yhtyeen kasaaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Valo työsti vielä sisällään HIMin jättämää aukkoa, ja lisäksi pandemia-aika esti bänditreenit ja studiosessiot. Oli toimittava yksin.
Yksinäisyyden hyvänä puolena tuli taiteellinen vapaus. Valon kultaisessa häkissä se tarkoitti yhdistelmää Black Sabbathia ja Depeche Modea: balanssin hakemista raskaiden kitaroiden sekä rauhallisemman, kauniimman ja synteettisemmän musiikin välille. Tavoitteena oli 1980-lukua henkivä toiveikas melankolia, mikä on käsiteparina Valolle tyypillinen oksymoron, aivan kuten levyn nimikin: neonmusta.
– Mutta se ei tarkoita, että levyllä olisi Black Sabbath -riffejä ja Depeche Mode -melodioita.
Molemmat bändit ovat kovin uniikkeja. Ne ovat aina olleet vähän out of step, ja menneet eteenpäin oudoilla tavoilla. Ne eivät ole olleet kriitikoiden suosikkeja eivätkä selkeitä voittajia.
Luonnehdinta sopii yllättävän hyvin myös HIMiin. Yhtye oli väliinputoaja, joka menestyi kansainvälisesti paremmin kuin mikään suomalaisyhtye, mutta ei silti koskaan lyönyt itseään kunnolla läpi. Se oli liian pop hevareille mutta liian hevi poppareille. Se oli liian kieli poskessa nihilistigooteille, mutta liian melodramaattinen avainketjurokkareille. Se oli liian kaupallinen kulttibändiksi mutta liian omalaatuinen superstarabändiksi.
Väliinputoamista selittää osaltaan Valon kiinnostus taiteeseen, joka lähettää sekavia signaaleita. Sellainen hän on itsekin: Balladimies, joka rakastaa King Diamondia. Rocktähti ja pornokauppiaan poika, joka lukee Baudelairea ja Mukkaa. Musiikkiopiston käynyt jazzbasisti, joka soitti opiskelujensa ohessa punkbändissä. Itsevarma esiintyjä, joka on siviilissä vähän ujo.
Oikeastaan vain yhdessä asiassa Valo on täysin yksiselitteinen: hän on musiikkijätkä, jolla ei koskaan ollut muita vaihtoehtoja. Jos siis haluaa ymmärtää, miksi Neon Noir kuulostaa niin leimallisesti Ville Valolta, on ymmärrettävä Valon musiikillista matkaa teinistä aikuiseksi.
Kohti omaa ääntä
Monen musiikkityylin mies 1980-luvulla Suomi oli pullollaan ala-asteikäisiä poikia, jotka kävivät Helsingin Jäähallissa katsomassa Iron Maidenia ja raapustelivat pulpetinkansiinsa Kissin logoa. Ville Valo oli yksi heistä.
Mutta toisin kuin monet muut heviherätyksen kokeneet 1970-luvun lapset, Valo kuunteli Kissin ohessa sujuvasti myös Dingoa.
Teinivuosinaan 1990-luvun alussa Valo oli skeittaava rastapää, joka otti usein bussin numero 64 Oulunkylästä Helsingin keskustaan ihan vain siksi, että voisi kuunnella uutuuslevyjä cd-walkmanissaan. Samaan bussireissuun saattoi mahtua Carcassin ja Deiciden äärimetallia, reggaeta, punkrockia, grungea ja varhaista brittipoppia.
Mielestäni ehdottomuus on ihanaa.
– Musiikkimakuni oli jo silloin all over the place. Minua kiinnosti saada infoa kaikenlaisista jutuista, tai löytää ne palaset, joista kasata omin juttuni. Olen aina tykännyt musasta tai jengistä, jolla on vahva usko siihen, mitä ne tekevät. Mielestäni ehdottomuus on ihanaa, Valo sanoo.
Yläasteella Valo soitti monissa yhtyeissä. Yksi niistä oli aikansa kohubändiä Shitter Limitediä coveroinut punkyhtye Terapia, jonka oman tuotannon helmi oli tyylilajille uskollinen, koulun rehtorille omistettu Iivonen tunkee kyrpää suoleen. Kun kappale sai ensiesityksensä koulun syysjuhlassa, oppilaat alkoivat heitellä tuoleja ympäriinsä.
Valon toistaiseksi merkittävin esiintyminen tapahtui huhtikuussa 1992, kun hän pääsi lämmittelemään seattlelaista grunge-suuruutta Mudhoneyta Lepakkoon. Pestin mahdollisti läpeensä ironinen funkmetal-yhtye Donits-Osmo Experience, jossa vaikuttivat Valon lisäksi hänen Oulunkylän Pop & Jazz -opistokaverinsa, myöhemmin Ultra Brahan siirtyneet Joel ja Vilma Melasniemi sekä Antti Lehtinen.
Donits-Osmo Experiencen teinihassuttelua kesti parisen vuotta, kunnes Valo ymmärsi, että häntä puhutteli enemmän sydäntä kuin aivoja liikuttava musiikki. Vedenjakajaksi nousi hieman yllättäen gootahtava doom/death-bändi My Dying Bride.
– Digattiin Joelin kanssa molemmat My Dying Bridea. Mutta sitten kävi ilmi, että Joel diggasi sitä läppänä, kun taas mä diggasin sitä ihan raivona sydänverellä! Olin enemmän Sentenced- kuin Primus-miehiä. Se tuntui aidommalta. Paremmalta.
Pojatkin itkevät
Eräänä päivänä koulun jälkeen Valo istui koulukaverinsa Mikko ”Mige” Paanasen kanssa Migen äidin Ladassa, kuunteli grunge-kasetteja ja Godfleshia ja päätti, että nyt pitäisi ihan oikeasti perustaa kunnon bändi.
– Kukaan ei tiennyt mitä se olisi, mutta alkoi tuntua, että nyt on oikeasti tehtävä jotain eikä vaan jäätävä soittelemaan”, Valo sanoo.
Niin sai alkunsa His Infernal Majesty. Se treenasi ja demotteli Paanasen äidin kellarissa sekä soitti yhden keikan Semifinal-klubilla. Väliin mahtui taukoja ja kokoonpanomuutoksia, kunnes vuonna 1995 yhtye oli valmis uuteen tulemiseen. Sen esikuvana toimi alavireisiä metallikitaroita tunteelliseen ilmaisuun yhdistänyt jenkkibändi Type O Negative.
Se oli jotain aivan uutta ja häpeilemätöntä. Suomessa tehtiin 1990-luvun puolivälissä rujoa metallia, jossa öristiin, rääyttiin tai laulettiin korkealta ja kovaa. Herkkyyden näyttäminen oli epäilyttävää, tai kuten joissain piireissä yhä ajatellaan, tyttömäistä.
– Jengi oli alkuun, että kuka pelle sä olet. Se ei sopinut. Type O Negative oli ensimmäisiä, jotka osoittivat, että metallibändi voi taipua moneen. Se alkoi muuttaa asioita, Valo sanoo.
Joulukuun 29. päivä 1995 uudistunut His Infernal Majesty teki ensiesiintymisensä Cafe Teatrossa Yrjönkadulla coveroimalla Type O Negativea. Keikka esitteli järisyttävän vakuuttavan yhtyeen sekä Ville Valon, joka oli vihdoin uskaltanut siirtyä basistista laulajaksi.
Ratkaisu oli itseoikeutettu: kenelläkään Suomessa ei ollut hänenlaistaan ääntä, saati kykyä ja uskallusta käyttää sitä nerouden ja nolouden rajalla häilyviin voihkailuihin ja falsetteihin.
Seuraavana vuonna His Infernal Majesty otti vielä isomman askelen metalliskenen ulkopuolelle: se coveroi Chris Isaakin kärsimysballadin Wicked Game, sanoi kyllä Asko Kallosen tarjoamalle BMG:n levytyssopimukselle ja lyhensi nimensä HIMiksi. Sitten se alkoi rikkoa ennätyksiä.
Kun rakkaus ja kuolema syleilevät
1990-luvulla Suomen kouluissa ja mediassa puhuttiin Jeesuksen lisäksi aika paljon Saatanasta.
Kesäkuussa 1998 HIM vedettiin mukaan keskusteluun. Yhtye oli viettämässä ensimmäistä festarikesäänsä Seinäjoen Provinssirockissa, kun Poliisi-tv pamahti paikalle tutkimaan Valon yhteyksiä saatananpalvojiin. Syyksi riitti, että HIM oli julkaissut edellisvuonna Greatest Lovesongs Vol. 666 -nimisen debyyttilevyn, jonka hittisinkussa oli kolme kutosta.
Tilanne oli absurdi. Valo ei tietenkään ollut saatananpalvoja, vaan satanistisesta kuvastosta kiinnostunut lyyrikko. Hänen raamattunaan toimi Rikhardinkadun kirjastosta varastettu The Oxford Book of Death, mutta myös kauhuelokuvat, joita Valo oli katsellut ala-asteella väriseviltä VHS-kasettien kopionkopionkopioilta.
Katso Poliisi-tv:n haastattelu tästä:
– Minulle se kaikki edusti nuoruutta, vapautta, intohimoa, eläimellisyyttä. Ei satanismia, vaan punk-estetiikkaa Hammer-horror-tavalla. Sitä paitsi biisimme Your Sweet Six Six Six tuli Led Zeppeliniltä. Väitetään, että kun kuuntelet Stairway to Heavenin väärinpäin, kuulet sanat ”Here's to my sweet satan 666”.
Jälleen kerran HIM oli väliinputoaja. Toisaalta sitä syytettiin satanismista, toisaalta oikeat satanistit halusivat, että yhtye olisi antanut virallisen lausunnon siitä, ettei sillä ollut mitään tekemistä Saatanan kirkon kanssa.
Kun Poliisi-tv tenttasi Valolta, miksi levynnimessä oli kolme kutosta, Valo vastasi symbolien liittyvän rakkauden helvetillisyyteen. Se oli oppikirjavastaus, jolla HIM määritti oman tyylinsä ja paikkansa Suomen musiikkikentällä. Jo aiemmin yhtye oli nimennyt musiikkinsa love metaliksi ja ottanut logokseen Valon suunnitteleman pentagrammi-mukaelman, heartagrammin.
Rakkauden tuntemuksethan voivat olla ihanan infernaalisia. Raastavia, mutta antavia.
– Jos alkaa tehdä musiikkia, ei voi miettiä, että mistäköhän kirjoittaisi. Sitä löytää itsensä jonkin tematiikan tai aihepiirin ympäriltä. Olin varmaan rakastunut. Ja rakkauden tuntemuksethan voivat olla ihanan infernaalisia. Raastavia, mutta antavia.
Juustoa ja partaterää
Kultaa myyneen Greatest Lovesongsin jälkeen HIM lähti kokeilemaan rajojaan astetta siirappisemmalla Razorblade Romancella (1999). Jälleen kerran levy nojasi ääripäihin: se oli sekoitus juustoa ja partaterää, Bon Jovia ja Type O Negativea.
Razorblade Romance iski kohderyhmään, jollaista kukaan ei ollut osannut aikaisemmin tavoitella edes hevimaa Suomessa: nuoriin naisiin, jotka pitivät raskaammasta musiikista.
Levy synnytti teinihypeä, mutta teki sen metallikitaroilla. Konsepti toimi: levy nousi listaykköseksi Suomessa ja Saksassa, ja sen ensisinglestä Join Me in Deathistä tuli jättihitti.
Razorblade Romance teki 24-vuotiaasta Ville Valosta tähden. Pelkästään hänen ulkonäöllään olisi voinut myydä satoja tuhansia levyjä, mutta sen lisäksi Valo osasi säveltää, sanoittaa, laulaa, poseerata, esiintyä ja olla veitsenterävä haastateltava.
Omanlaistaan julkisuudenhallintaa oli sekin, että Valo veti punaviiniä ja tupakkaa ketjussa sekä vääntelehti lavalla ilman paitaa pudotellen himglishejä kuten ”but already we are considering an escape from this world”. Periaatteessa kuka tahansa olisi voinut alkaa höhötellä tilanteelle, ja moni alkoikin. Mutta se ei enää pysäyttänyt HIMiä.
Yksi Valon monista tähtiominaisuuksista oli hänen androgyynisyytensä. Se näkyy esimerkiksi Jouko Lehtolan ottamassa Razorblade Romancen kansikuvassa, jossa Valo poseeraa meikattuna nahkarotsi auki.
Levynkannen yksi neronleimauksista oli sen pinkki tausta. Idea oli Valon.
– Metallilevyt olivat aina syvänsinisiä, mustia, ruskeita. Tai sitten niissä oli värikkäitä maalauksia, kuten Children of Bodomilla. Pinkki tausta oli tosi eri. Ja se oli tosi tarkoituksellinen.
Tarkoituksellisuus puri, joskin tässä kohtaa tiukimman laidan hevarit olivat jo muutenkin kääntäneet selkänsä HIMille. Vaivasiko se koskaan Valoa?
– Ehkä eniten harmitti se, että jengi katsoi vähän alaspäin, kun kävin katsomassa black metal -keikkoja. Himpulat oli liian pop, että minulla olisi ollut uskottavuutta tietyissä piireissä. Mutta mitä olisin voinut tehdä? Olisi ollut musta levynkansi, ja sitten olisin rääkynyt, ja kaikessa olisi ollut enemmän säröä. Miksi olisin tehnyt sellaista, kun ei se ollut omaa musaani?
Rockmytologia alkaa toteuttaa itseään
Seuraavina vuosina HIM vakiinnutti loppu-uransa ajan kestäneen kaavan: raskaampaa levyä seurasi aina popimpi ja popimpaa raskaampi levy. Kuulijan kannalta muutokset eivät kuitenkaan olleet järin suuria vaan jäivät HIM-sapluunan sisällä tehdyiksi kosmeettisiksi kauneusoperaatioiksi.
Kun levy oli miksattu, menin hoitoon.
Vuonna 2005 HIM saavutti jotain, mihin yksikään suomalaisyhtye ei ollut aiemmin kyennyt: sen Dark Light -albumi myi kultalevyyn oikeuttavat 500 000 äänitettä Yhdysvalloissa.
Rockmytologian alkulähteelle pääseminen oli Valolle unelmien täyttymys. Mutta Yhdysvalloissa alkoivat myös ongelmat, kuten niin monilla nuorilla musikanteilla Valoa ennen ja hänen jälkeensä. Mukaan astuivat juhlat, jotka eivät päättyneet, ennen kuin niiden oli pakko.
– Olin silloin ihan finaalissa, koska tein myös Venus Doom (2007) -levyämme tosi henkilökohtaisesti. Se päättyikin siihen, että sanoin managerillemme Seppo Vesteriselle, että nyt tarvitsee jotain jeesiä. Kun levy oli miksattu, menin hoitoon.
HIM ei koskaan valloittanut Amerikkaa. Mutta se pääsi lähelle, ja sai useita singlejään musiikin mahtimaan Ison-Britannian top-40:een ja jopa top-10:een.
Sellaista yhtyettä ei ihan heti Suomesta tule, jos enää koskaan.
Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Voit osallistua keskusteluun 27. maaliskuuta kello 23 asti.
Lisää aiheesta:
Ville Valo kertoo HIM-yhtyeen musiikista vuonna 2006
HIM kapusi menestykseen tummilla rakkauslauluilla
Rockmanageri Seppo Vesterinen valloitti maailman Hanoi Rocksin, HIMin ja The Rasmuksen kanssa