Nuori pääsee pois jengistä, jos saa toisen yhteisön tilalle
Katujengiin päätyvä nuori on yleensä jäänyt vaille tukea esimerkiksi tunteiden käsittelemiseen tai koulunkäyntiin. Nuori tarvitsee rikollisporukan tilalle uuden yhteisön.
Kun vanhempi konstaapeli Kirsi Autio partioi iltaisin Helsingissä, hän menee usein sinne, missä on nuoria. Yksi nuorison suosikkipaikoista on kauppakeskus Tripla Pasilassa.
– Yritämme estää pahoinpitelyjä, ryöstöjä ja kaman käyttöä ja kauppaa. Minua ei kiinnosta olla vain seinustalla ja katsoa, että kaikki menee hyvin: on kivempaa mennä nuorten kanssa juttelemaan, Autio sanoo.
Tappelupukareita löytyy niin nuorista kuin aikuisistakin: enimmäkseen poikien ja miesten keskuudesta, mutta myös tyttöjen.
– Ei pitäisi lokeroida: tapauksia on vähän kaikenlaisia. Nuoret näkyvät, koska he ovat usein isoissa ryhmissä, Autio sanoo.
Yhdeksän kysymystä ja vastausta katujengeistä
Ennaltaehkäisevää poliisityötä Helsingin poliisilaitoksessa tekevä Autio kokee olevansa välittäjä, joka voi ohjata apua tarvitsevia lastensuojeluun, sosiaalityöhön ja järjestöjen avun piiriin. Usein hän jakaa nuoren yhteystiedot eteenpäin tämän luvalla, ja joskus vie nuoren järjestön tai muun tahon luokse perille asti.
– Välillä saatan etsiä puoli vuotta paikkaa, jossa homma lähtee käyntiin. Yhteistyöllä olemme saaneet monta nuorta pois kadulta ja päihteidenkäytöstä, Autio sanoo.
Tanskan malli
“Tanskan mallista” puhutaan monesti vain kovempina rangaistuksina, vaikka samalla panostetaan ennaltaehkäisevään yhteistyöhön poliisin, sosiaali- ja terveyspalveluiden ja koulujen välillä.
Yhteistyöllä voidaan myös hakea kokonaisvaltaisia ratkaisuja sellaisiin nuorten tai huolta herättävien ryhmien ongelmiin, joita vaikkapa poliisi tai koulu ei voi yksin hoitaa.
Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa tehdään parhaillaan selvitystä eri toimenpiteiden vaikuttavuudesta Tanskassa ja Ruotsissa.
Yksi esimerkki yhteistyöstä on ankkuritiimi, jossa on mukana asiantuntijat poliisista, sekä sosiaali-, terveys- ja nuorisotoimesta. Helsingin poliisi on juuri kaksinkertaistanut ankkuritiimissä mukana olevien poliisien määrän, kertoo ylikomisario Jari Taponen.
– Jos haluaisimme tavoittaa enemmän nuoria, pitäisi kaikkien mukana olevien viranomaisten lisätä resursseja, ylikomiario Jari Taponen sanoo.
Yhteistyötoimii Taposen mielestä Helsingissä hyvin, koska poliisilaitos ja kunta toimivat samalla alueella. Muualla Suomessa yhden poliisilaitoksen alueella saattaa olla 17 kuntaa. Lisäksi Helsingin poliisissa on Taposen mukaan satsattu ennaltaehkäisevään työhön enemmän kuin muualla.
Jos halutaan nuoret pois porukoista, jotka käyttäytyvät väärin, heidän on saatava jotain tilalle tai sitten koko kaveriporukan on jätettävä rikollinen maailma. Kaveripiirin vaihtaminen on todella iso työ.
Heikki Turkka, Aseman lapset ry:n projektipäällikkö
Helsingin poliisissa aloittaa kesään mennessä kaksi uutta katujengirikollisuuden torjuntaan erikoistuvaa ryhmää. Rikosylitarkastaja Markku Heinikarin mukaan katujengien tekemien rikosten selvittäminen vaatii asiantuntemusta.
– Jos ei ymmärrä jengiläisten taustoja ja motiiveja, on näiden rikosten selvittäminen todella hankalaa. Rikokset saattavat näyttää irrallisilta ja hävitä massaan. Tilanteita on seurattava tiukasti, jotta ne eivät pääse kehittymään piilossa isoiksi, jolloin niitä on hankala saada hallintaan, Heinikari sanoo.
Kriminologian ja oikeuspsykologian tutkijatohtorin Markus Kaakisen mukaan katujengeissä ei ole samanlaista jäsenyyspolkua kuin yleensä rikollisjengeissä.
– Jengin ytimeen voi päästä nopeasti, ja jengien väliset suhteet ja lojaliteetit muuttuvat nopeasti. Konfliktit voivat myös eskaloitua nopeasti, Kaakinen sanoo.
Ruotsissa on päädytty juuri tällaiseen tilanteeseen: katujengit hallitsevat tiettyjä asuinalueita, joilla kukaan ei luota poliisiin, eikä rikoksia saada selvitettyä. Yksi ampumatapaus voi johtaa koston kierteeseen, jota ei saada katkaistua.
Aseman lapset ry:n projektipäällikön Heikki Turkan mielestä nuoret kadotettiin korona-aikana, eivätkä he ole sen jälkeenkään löytäneet takaisin palveluiden piiriin. Rajoitusten vuoksi nuorisopalvelut eivät tavanneet nuoria kasvokkain, ja julkisista paikoista hävisi aikuisten mukana sosiaalinen kontrolli.
– Samaan aikaan nuoret voivat todella huonosti ja alkoivat riitelemään keskenään. Varsinkaan lakisääteinen työ ei perustu ilmiöihin reagoimiseen. Vaikka nuoret häviävät toiminnasta, sen sisältöä tai menetelmiä ei uudisteta, Turkka sanoo.
Viron malli
Virossa on käytössä lapsiystävällinen rikosprosessi: kun alle 18-vuotiasta epäillään rikoksesta, tutkinnanjohtajaksi tulee syyttäjä, jonka mukana on aina sosiaalialan ammattilainen. Tämä alkaa heti rikoksen tapahduttua tehdään yhteistyötä nuoren ja hänen perheensä kanssa, jotta nuoren elämän saisi paremmalle mallille.
Mitä aiemmin lasta tai nuorta päästään auttamaan, sen parempi: viisivuotiasta on helpompi auttaa kuin 20-vuotiasta. Turkan mielestä jenginuorten auttaminen viivästyi kahdella vuodella, kun ilmiölle ei ollut nimeä. Eri toimijoita ei saatu yhteen eikä nuorten auttamiseen voitu hakea rahoitusta.
Erityisesti nuorille on tärkeää kuulua yhteisöön, jossa hänet hyväksytään omana itsenään.
– Jos halutaan nuoret pois porukoista, jotka käyttäytyvät väärin, heidän on saatava jotain tilalle tai sitten koko kaveriporukan on jätettävä rikollinen maailma. Kaveripiirin vaihtaminen on todella iso työ, Turkka sanoo.
Helsinki-Mission Aggredi-menetelmä auttaa ihmisiä löytämään vaihtoehtoja väkivaltaiselle elämälle. Aggredi-menetelmän pariin ohjataan yleensä Rikosseuraamuslaitoksesta, mutta asiakkaaksi voi hakeutua myös itse. Lahden ensi- ja turvakodissa työskentelevän vastaavan väkivaltatyöntekijän Charlotte Petterssonin asiakkaina on eniten alle 30-vuotiaita täysi-ikäisiä.
– Tarjoamme keskustelulle puolueettoman maaperän, jossa ketään ei tuomita ja josta ei seuraa rangaistuksia. Ihminen pystyy kyseenalaistamaan omaa totuuttaan, kun kukaan ei tule sanomaan, millainen hänen pitäisi olla, Pettersson sanoo.
Impulsiivinen ja jännitystä kaipaava nuori voi itse hakeutua rikollisuuden pariin. Riski on suurempi nuorilla, jotka eivät ole oppineet vuorovaikutustaitoja tai säätelemään tunteitaan. Myös adhd- ja autismikonsulttina toimivan Petterssonin mielestä monilla on stereotyyppinen kuva kehityksellisistä neuropsykiatrisista häiriöistä.
– Neurokirjo voi näyttää miltä vain: lapsi voi kiipeillä pulpeteilla, tai olla hiljaa itsekseen, koska ei pysty keskittymään. Käytöshäiriöitä voi tulla, jos ei saa diagnoosia ja hoitoa ja oikeanlaista tukea ajoissa, Pettersson sanoo.
Petterssonin mukaan perheet jäävät usein ilman tietoa tai tukea siitä, miten esimerkiksi väkivaltaista käyttäytymistä voi ennaltaehkäistä. Apua haetaan usein vasta, kun vakavia ongelmia ilmenee.
Usein toisenlainen näkymä tulevaisuudesta tarkoittaa koulun penkille palaamista. Ulkopuolisuuden kokemus ja kiusatuksi tuleminen altistavat myös syrjäytymiselle. Isoissa luokissa on vaikea ehtiä kohdata jokainen oppilas yksilöllisesti. Kouluterveyskyselyn mukaan kiusatuksi joutuvat muita useammin ulkomaista syntyperää olevat, toimintarajoitteiset tai kodin ulkopuolelle sijoitetut nuoret. Yhä suurempi osa 8.- 9.-luokkalaisista kokee, että opettajat ovat kiinnostuneita oppilaan kuulumisista. Toisin kokee kuitenkin joka kolmas oppilas.
Kodin esimerkillä on myös merkitystä. Jos omat vanhemmat eivät luota yhteiskunnan palveluihin tai osaa käyttää niitä, voi lapsikin jäädä niistä osattomaksi.
– Nuorella täytyy olla työkaluja voidakseen luottaa siihen, että jos vaikeuksia tulee, hän voi selvitä niistä muulla kuin väkivallalla, Pettersson sanoo.
Juttua varten on haastateltu myös THL:n projektipäällikköä Mona Eidiä.