Analyysi: Keskustelu Kiira Korven runokirjasta ei ollut merkki kulttuurijournalismin elinvoimaisuudesta, se oli kuolonkorahdus
Riikka Purran luksuskommentti ja Kiira Korven runokirja sähköistivät kulttuurikeskustelun. Sen sijaan taidekritiikki näyttää kuolleen lopullisesti, kirjoittaa kulttuuritoimittaja Tuomas Karemo.
Suomalainen taidekritiikki on kuollut. Kritiikki menehtyi hitaasti edenneeseen sairauteen 21. maaliskuuta 2023. Tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä, mutta joidenkin arvioiden mukaan se syntyi vuonna 1870.
Olisi väärin sanoa, että taidekritiikki olisi nukkunut pois kaikessa hiljaisuudessa läheistensä ympäröimänä. Päinvastoin kritiikki kuoli suuren melun saattelemana, silmiemme edessä.
Taidekritiikki olisi voinut elää vielä jonkin aikaa, mutta maaliskuinen isku oli liikaa. Tuolloin ilmestyi Helsingin Sanomissa Arttu Seppäsen kritiikki Kiira Korven runokirjasta Hyppää vaan!
Vain äärimmäisen naiivi ihmisyksilö saattaa sanoa, että Seppäsen kritiikkiä seurannut keskustelu olisi ollut osoitus kulttuurijournalismin elinvoimaisuudesta. Kyseessä ei ollut debatti vaan kuolonkorahdus.
Seppänen valitsi teilattavakseen helpoimman mahdollisen kohteen eli kilpauransa päättäneen taitoluistelijan runokirjan. Sen eräs runo kuuluu näin: Huh huh HUH.
Asetelmaa voisi verrata siihen, että yläluokkien isoin oppilas kaataisi välitunnilla pienimmän ekaluokkalaisen ja tätä hehkutettaisiin kiinnostavimmaksi, mitä koulumaailmassa on aikoihin tapahtunut.
Harvemmin saamme lukea murskakritiikkejä palkittujen, vaikeaselkoisten tai kansainvälisesti arvostettujen runoilijoiden teoksista. Vielä harvemmin niistä seuraa kulttuurikeskustelua.
Tyypillisin suomalainen taidekritiikki on aavistuksen kehuva tai sellainen, josta ei selviä, onko teos hyvä vai huono.
Arvostettuja taiteilijoita mielistelevällä kritiikillä on pitkä historia. Kuinka monta edes hieman kriittistä arvioita on kirjoitettu Eeva Kilven ja Kirsi Kunnaksen runokirjoista? Voi tietenkin olla, että kaikki heidän kynästään syntynyt on mestarillista ja ihanaa.
Tiedän muutaman kriitikon, jotka valitsevat arvosteltavakseen vain sellaisia teoksia, joista pitävät. Tämä ei ole taidekritiikkiä vaan taidekehua.
Epäilyttävää on, jos kriitikot menevät samaan suuntaan kuin lampaat ja apinoivat toistensa sanavalintoja. Kriitikoiden laumakäyttäytymiseen kiinnittivät huomiota toimittajat Niko Vartiainen ja Oskari Onninen ps. tykitellään -podcastissaan, jossa he puivat esimerkiksi Paula Vesalan arvosteluiden samankaltaisuuksia.
Kaikki Ylen taidekritiikkiä käsittelevät ohjelmat ovat samanlaisia
Yle Teemalla esitetään tänään taidekritiikkiä käsittelevä dokumentti Kuinka monta tähteä? Ohjelma taidekritiikistä. Se on sisällöltään ja kysymyksenasetteluiltaan samanlainen kuin kaikki vuosikymmenien mittaan Yleltä tulleet taidekritiikkiä käsittelevät ohjelmat.
Laitoin Ylen tv- ja radioarkistoon hakusanoiksi kriitikon valta ja taidekritiikki. Hakutuloksia tulee kymmeniä, ensimmäiset ohjelmat löytyvät 1970-luvulta.
Eniten osumia tulee 1990-luvulta ja siihen lienee kaksi syytä: Seppo Heikinheimo ja Jukka Kajava. Heidät mainitaan moneen kertaan myös Ylen Kuinka monta tähteä -dokumentissa.
Taidekritiikkiä käsittelevissä ohjelmissa mainitaan lähes poikkeuksetta taidekritiikin eräänlainen lähtölaukaus eli August Ahlqvistin Finlands Allmänna Tidningissä vuonna 1870 julkaistu murskakritiikki Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, edellä mainitut Heikinheimo ja Kajava sekä heidän työnantajansa Helsingin Sanomien valta.
Kuinka monta tähteä? Ohjelma taidekritiikistä on melkein kuin Helsingin Sanomien kulttuurisivujen mainos, niin paljon aikaa annetaan sen kriitikoiden ja arvovallan läpikäymiseen. Aivan kuin maakuntalehtiä ei olisi enää olemassa. Tavallaan näin onkin.
Taidekritiikki on lopetettu tai vedetty minimiin monesta lehdestä. Lukijat eivät näytä käyneen kapinaan tämän seurauksena, vaan hyväksyneen tapahtuneen. Se kielii siitä, ettei yleisö ole kokenut erityistä halua osallistua henkitoreissaan korisseen journalismin lajin elvyttämiseen.
Kritiikkiä käsittelevissä ohjelmissa Helsingin Sanomat on ollut lähes poikkeuksetta pääroolissa, mutta myös maakuntien ääntä on kuultu.
Vielä parikymmentä vuotta sitten keskusteluissa oli mukana kulttuuritoimittajia muualtakin Suomesta kuten Kaisu Mikkola Kalevasta tai Maila-Katriina Tuominen Aamulehdestä.
Seppo Heikinheimon haamu elää ja voi huonosti
Kuvaava esimerkki Helsingin Sanomien roolista kulttuurikritiikkiohjelmissa on vuonna 1992 Ylessä lähetetty Etulyönti. Yhdessä sen jaksossa käsitellään Aulis Sallisen Kullervo-oopperan saamaa kritiikkiä.
Suomalaisen musiikin tiedotuskeskuksen Pekka Hako esittelee aluksi 300 liuskaa Kullervosta kirjoitettuja kritiikkejä ja juttuja. Hako on ottanut käsiteltäväkseen kuitenkin vain – yllätys, yllätys – Seppo Heikinheimon teilauskritiikin.
Suurimman osan ohjelma-ajasta Hako inisee Heikinheimolle siitä, miten asenteellinen kriitikko tämä on ja millaista valtaa Helsingin Sanomat käyttää.
Ilonpilaaja-Heikinheimo toistelee, että hän vain teki työtään eli kirjoitti Helsingin Sanomien lukijoille mielipiteensä teoksesta. Hakon mielestä tämä mielipide on väärä. Keskustelu ei etene mihinkään – niin kuin ei moni muukaan kulttuurikritiikkiä käsittelevä ohjelma.
Heikkouksistaan huolimatta Etulyönti kertoo jotain kulttuurikritiikin ja -keskustelun tasosta 1990-luvun alussa: vuoden intohimoisin kulttuurikeskustelu käydään Aulis Sallisen oopperasta. Se vaatii hieman enemmän paukkuja kuin mielipiteen muodostaminen taitoluistelijan terapiarunoista.
Moni lukija ja alalla työskentelevä sanoo kaipaavansa Heikinheimoa. Miksi? Uskoakseni hänen rehellisyytensä takia. Heikinheimolla oli myös poikkeuksellisen hyvät pohjatiedot ja kyky arvostella alojensa huippuja.
Vanhan sanonnan mukaan sota ei yhtä miestä kaipaa. Heikinheimon perään itkeminen kertoo siitä, että sananlasku on harvinaisen väärässä: sota nimenomaan näyttää kovasti kaipaavan juuri sitä yhtä miestä.
Hirveintä kriitikolle on tehdä työtä
Ylen uudessa kritiikkiohjelmassa kysytään Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemeltä, mikä on hirveintä hänen työssään.
– Hirveintä on se tietoisuus siitä, että taiteilijat panevat paljon teokseen ja sitten toinen tulee sanomaan siitä mielipiteensä, sanoo Kangasniemi.
Tämä on sama, että taksikuski sanoisi työnsä suurimmaksi haasteeksi autolla ajamisen.
Mielipiteen sanominen pitäisi olla kriitikon perustyötä. Hirveää kriitikon työssä on se, jos ei kykene rehellisyyteen tai osaa olla kriittinen muuta kuin riittävän helpoille tapauksille.
Suomalaisen taidekritiikin kuolinsyynä voikin pitää laajennettua ja hitaasti tehtyä itsemurhaa. Kriitikot sitä myrkyttivät ja nirhasivat, eivät lukijat tai päätoimittajat.
Lepää rauhassa suomalainen taidekritiikki. Matkasi oli niin pitkä ja kriisiytynyt, ettei voi todeta muuta kuin huh huh ja vielä kerran HUH.
Millaisia ajatuksia kirjoitus herätti? Voit osallistua keskusteluun 8. huhtikuuta kello 23 asti.
Katso Kuinka monta tähteä? Ohjelma taidekritiikistä tästä:
