Toimittaja Sean Ricks rajoitti itseään vuosikausia, kunnes päätti kirjoittaa elämäntarinansa uusiksi
Uudessa Superihmiset-sarjassa Sean Ricks opettelee kirjoittamaan uudelleen tarinoita, joita hän on itsestään sepittänyt. Se on pelottavaa, raskasta, vapauttavaa – ja mahdollista meille kaikille.
Sean Ricks jäi aina rannalle, kun muut menivät uimaan. Jos joku kysyi, miksei polskiminen maistu, Ricksillä oli aina selityksiä valmiina.
Itselleen hän oli selittänyt asian näin: uiminen ei ole minua varten. Äiti ei uinut, isä ei uinut, minä en ui. Se ei kuulu minulle, Ricks ajatteli. Hän ei ollut koskaan oppinut uimaan.
Ricks oli hyväksynyt sen. Niinhän me teemme: hyväksymme, että jotkut asiat eivät kuulu meidän elämäämme.
Joku ei osaa tanssia, joten hän jää baarin pöytään istumaan. Joku tietää, ettei osaa matematiikkaa, joten on turhaa edes yrittää.
Keksimme itsellemme tarinoita, ja ne muuttuvat osaksi identiteettiämme. Tällainen toiminta suojelee epäonnistumisen kokemuksilta ja pitää meidät mukavuusalueellamme, koska itsensä haastaminen on pelottavaa.
Samalla tarinat rajoittavat meitä. Niin ne rajoittivat Ricksiakin. Hän halusi kirjoittaa tarinaansa uudelleen.
Isän kuolema
Sean Ricks oli neljävuotias, kun hänen isänsä kuoli imusolmukesyöpään. Ricks asui silloin New Yorkissa.
– Isä oli pitkä. Ja muistan, että hän oli sairas. Muistan, että olimme lähdössä siskon ja äidin kanssa johonkin, ja isä makasi sohvalla selkä meihin päin. Hänellä oli pieni, ruskea viltti päällään.
Vuonna 1989 Ricks oli viiden vanha, ja perhe muutti Tampereelle.
Ricks oli aina hyvin tietoinen siitä, että isä ei ole paikalla. Hän janosi tietoa isästään, jota ei ollut koskaan ehtinyt oppia tuntemaan.
Tietoa ei ollut ikinä riittävästi, joten Ricks kehitti hänestä tarinan. Siinä isä oli täydellinen, kuin supersankari.
Supersankari-isätarinaa vahvisti se, että Ricks oli hirveän kiinnostunut supersankarisarjakuvista. Etenkin Spiderman oli kova juttu.
– Hänen vanhempansahan olivat kuolleet, ja sitten vielä enonsa kuoli traagisesti. Se iski isättömään ihmiseen tosi vahvasti.
Näiden pohjilta alkoi kirjoittua tarina Sean Ricksistä. Hänen piti olla kuin supersankarit, kuin isänsä: mies, joka kesti mitä vaan, teki aina oikein ja oli aina reipas. Sean Ricksistä kasvoi taakkojen kantaja. Sillä kuka taakat kantaisi, jos ei hän?
Superihmiset sarjassa kohdataan pelkoja
Sean Ricks on keskiössä uudessa Superihmiset-sarjassa. Se näyttää päällisin puolin taas yhdeltä uudelta sarjalta, jossa julkisuudesta tunnettu henkilö laitetaan kärsimään katsojien huviksi.
Sean Ricks juoksemassa 52 kilometriä. Sean leikkimässä sokeaa. Sean kärsimässä kylmyydestä. Sarjan voi nähdä kuuluvan suorituskeskeiseen narratiiviin, jossa ihminen ylittää itsensä, tekee itsestään paremman ja kykenevämmän.
Näissä kliseissä ei kuitenkaan ole sarjan idea. Sarja kysyy, millaisia itseämme rajoittavia tarinoita keksimme itsellemme ja miten pystyisimme uudelleenkirjoittamaan niitä.
– Olin rakentanut itselleni esimerkiksi tarinan, että en voi laulaa julkisesti, koska minä en osaa laulaa, minun ei kuulu laulaa. Miksei muka?
Kuten sen uimisenkin kanssa: se ei kuulunut Ricksille, eikä hän ollut halunnut kyseenalaistaa sitä tarinaa. Sillä jos ei koskaan yritä, ei joudu myöskään pettymään.
Samanlaisen mekanismin takia Ricks aikoinaan lopetti jalkapallon pelaamisen. Touhu oli menossa vakavaksi, ja alettiin selvittää, kuka oikeasti oli lahjakas ja kuka ei.
– Lopetin sen ennen kuin selvisi, olisinko pärjännyt. Kerroin itselleni, että jalkapallo nyt ei ehkä vaan ole minua varten, vaikka olin siinä kyllä hyvä ja rakastin pelata sitä.
”Kaipasin ja vihasin isää”
Isättömyys on tunne vajavaisuudesta, Ricks sanoo. Siitä, että tässä pitäisi olla joku, joka kuitenkin puuttuu. Kuin pöydän ääressä oleva tyhjä paikka, jossa pitäisi olla tuoli.
Isä ei ollut ehtinyt tuottaa Ricksille pettymystä. Siksi isä saattoi kasvaa supersankariksi. Ricks kaipasi ja ihaili isäänsä, ja samalla hän vihasi tätä. Vihasi, koska isä oli jättänyt hänet.
– Se on ristiriitainen tunne. Ei se tietenkään isän syytä ollut, että hän kuoli. Olin silti vihainen isälle ja samalla vihainen itselleni siitä tunteesta, että olin vihainen isälleni.
Suorittajan on pakko onnistua
Supersankarisarjakuvat ja mielikuvituksessa kehittynyt supersankari-isä tekivät Ricksista suorittajan.
Hänen piti pystyä aina ylittämään itsensä, oli kyse sitten työtehtävästä tai moraalista. Hänen piti olla hyvä kaikin tavoin. Hänellä oli lapsena huoneensa seinällä taulukin, jossa luki: ole parempi mies joka päivä.
Ricks ei ollut ihminen, joka yritti parhaansa, sellainen oli luusereiden puhetta. Ricks oli ihminen, jonka oli pakko onnistua. Siksi hän ei uskaltanut edes yrittää asioita joissa hän olisi saattanut epäonnistua.
Ricks oppi pitämään huolta siitä, että kaikilla hänen ympärillään olevilla oli asiat hyvin. Ei sen väliä, vaikka hänellä itsellään olisi ollut paha olla. Kyllä hän sen kestäisi. Muille hän näennäisen empaattisesti suositteli kyllä lomaa ja lepoa, kun itse painoi tukka putkella töitä.
Ricks ajatteli, että se on vahvuutta ja hyveellistä, että kykenee ja tukee. Todellisuudessa se oli itsekeskeistä ja se oli pelokkuutta.
– Kyllähän minulle läheinen ihminen tarvitsee kokemuksen siitä, että minäkin tarvitsen häntä, eikä aina toisin päin. Mutta en osannut, en uskaltanut, olla haavoittuvainen.
Ero avasi portteja
Päälle kolmekymppisenä Ricks erosi pitkästä suhteesta. Kriisin pesuveden mukana muitakin isoja juttuja alkoi virrata ja avautua, ja Ricksin piti käsitellä niitä.
Isättömyys, jota Ricks oli käsitellyt koko elämänsä, oli yksi näistä.
Ricks meni terapiaan juttelemaan. Hän oppi isästään kehittämänsä tarinan kautta tiedostamaan sen, että rajoitti itse itseään sepittämällä rajoittavia juttuja identiteetistään. Hän opetteli kirjoittamaan niitä uudelleen, kuten hän tekee Superihmiset-sarjassakin.
– Eräs hyvä ystäväni sanoi minulle tovi sitten, että on ihanaa, että hän saa olla nykyään tukena minulle. Että ei se ole hänelle taakka, vaan luottamuksen osoitus.
Isä on hyvä ystävä
Nykyään Ricks ei koe isättömyydestä enää samalla tavalla repivää kaipausta tai tuhoavaa vihaa kuin ennen.
Isä on hyvinkin läsnä, Ricks sanoo. Hän puhuu isästään paljon perheensä kanssa ja kuuntelee isänsä lp-levyjä.
– Nykyään me ollaan isän kanssa tosi hyvissä väleissä ja läheisiä, ja olen siitä hirveän onnellinen. Totta kai kaipaan häntä, mutta oloni ei ole samalla tavalla isätön kuin ennen. Jos itkettää, itken, enkä patoa niitä juttuja ja yritä esittää taakat kestävää supersankaria, jota ennen esitin.
Isäsuhde oli sittenkin asia, joka saattoi kuulua myös Ricksille. Miksei sitten jokin muukin asia, jonka hän oli itseltään kieltänyt, esimerkiksi uiminen?
Vapauttava kokemus
Ricks kertoo muiston.
– Oltiin Tanskassa noin vuosi sitten tyttöystävän kanssa. Mentiin meren rannalle. Kokeilin vettä, ja se oli varmaan 7-asteista.
Joitain vuosia sitten Ricks olisi jäänyt rannalle. Eihän hän osannut uida – puhumattakaan siitä, että hän menisi noin kylmään veteen uimaan.
Ja paskat, Ricks ajatteli.
– Otin vaatteet pois ja olin boksereillani, ja menin sinne veteen ja uin, ja se oli upeaa.
Aivotutkija Katri Saarikivi kertoo, miten haastat rajoittavat käsitykset itsestäsi
Superihmiset sarjassa Ricksin rinnalla kulkee aivotutkija Katri Saarikivi, joka seuraa tämän kehitystä ja mittaa vuoden aikana aivoissa tapahtuvia muutoksia. Saarikivi kertoo viisi vinkkiä, jotka jokainen voi omaksua omaan arkeensa.
Mieti, mitä haluat
– Kaikkien ei tarvitse kokeilla tai osata kaikkea. Mutta jos haluaisi vaikka pystyä juoksemaan tai nauttimaan laulamisesta, vaikka ajattelee, että se ei jostain syystä kuulu itselleen, sen ajatuksen voi kyseenalaistaa.
Mallit eivät ole faktoja
– Muodostamme malleja siitä millaisia muut ovat, ja teemme samaa itsestämme: rakennamme ennakkoluuloja siitä, mihin pystymme ja missä rajat menevät. Usein vedämme rajoja väärän tiedon perusteella, vaikkapa jonkun sanomisen takia tai huonon kokemuksen takia. Näitä malleja voi uudistaa kokeilemalla rohkeasti.
Minäpystyvyys tulee kokemusten kautta
– Minäpystyvyys on itseensä uskomista: että uskoo, että pystyy ratkaisemaan vaikkapa ongelmia ja kokee, että voi oppia. Jos minäpystyvyyttä haluaa kohentaa, kokemukset, konkreettiset kokemukset siitä, että pystyinkin, ovat reitti siihen, että arvio itsestään kohenee. Asia pitää vain tunnistaa ja sen jälkeen kokeilla. Kun pieniäkin onnistumisia tulee, niiden päälle voi alkaa rakentaa.
Epäonnistumisen pelkoa voi hallita
– Jos pelkää, ettei ole riittävän hyvä, voi ajatella, että millä mittarilla ei ole riittävän hyvä? Ja kenen silmissä se häpeä syntyy? Jos hävettää vaikka se, kun puuskuttaa lenkillä, niin silloinhan olettaa, että joku muka seuraa sitä touhua, vaikka eihän se niin ole. Esitä siis kysymys: kuka sinut muka tuomitsee?
Astu ajatusten ulkopuolelle
– Kun tulee jokin rajoittava, lannistava tai muunlainen negatiivinen ajatus, sitä voi tarkastella ulkopuolisena. Onko siitä ajatuksesta apua vai ei. Ja jos ei ole apua, niin sanoo sille ajatukselle, että ole hiljaa, en valitse nyt sinua. Tai jos ajattelee, etten osaa tanssia, voi miettiä, mihin se ajatus oikeasti perustuu. Tällainen metakognitio on keskiössä oppimisessa: kyky ajatella omia ajatuksia.
Toisto saa uskomaan
– Ajatusten toistuminen voi luoda mieleen automaation, eli sen että ajatusten malli vahvistuu ja lähtee soimaan mielessä kuin itsestään. Tähän perustuu propagandakin. Kun toistetaan, ajatus juurtuu ja alkaa tuntua toistojen vuoksi todelta. Tässä on se vaara, että kun joku sanoo toistuvasti, että olet huono laulamaan, sitä alkaa uskoa vain sen toiston takia, vaikkei se olisi totta. Mitä useammin ajattelee itsestään tietyllä tavalla, sitä enemmän siihen uskoo.
