Essee: Olen kyllästynyt nauramaan rikkaille – missä ovat tv-sarjojen tyhmät ja ahneet köyhät?

”Kuva ihmisyydestä kapenee, jos kerta toisensa jälkeen tietyt ihmisryhmät sivuutetaan tai heitä kuvataan silotellusti”, kirjoittaa Tuomas Karemo esseessään.

Olen yli puolen vuoden ajan nauranut iltaisin rikkaille. Kysyin viime syksynä tutuiltani sarja- ja elokuvasuosituksia ja päätin katsoa kehutuimmat teokset.

Aloitin norjalaisista uusrikkaista kertovasta Exitistä (2019–2023) ja luksuslomakohteisiin sijoittuvasta White Lotuksesta (2021–2023). Johan ovat rikkaat sekaisin ja onnettomia, hekottelin itsekseni. Kokaiinia suoraan iPhonen päältä, hahaa!

Sitten siirryin elokuviin: katsoin superrikkaiden luksusristeilystä kertovan Triangle of Sadnessin (2022) ja överihienoon ravintolaan sijoittuvan The Menun (2022). Johan ovat rikkaat sekaisin, ilakoin taas.

Aloitin myös ylistetyn Successionin (2018–2023), jonka viimeiset jaksot nähdään tässä kuussa. Tajusin toistavani taas samaa rituaalia eli rikkaille nauramista illalla. Nyt saa saatana riittää, huudahdin.

Näissä teoksissa rikkaisiin kohdistuva satiiri on ohutta ja hyödyntää toisteista keinovalikoimaa: päihteiden käyttöä, ahneiden juonitteluja ja lukaaleihinsa eristäytyneitä rikkaita ylellisissä ympäristöissä. Aivan kuin sama katsojia aliarvioiva tekijäryhmä olisi niiden kaikkien takana.

Vaikka Successionin kaltaisia sarjoja luonnehditaan yhteiskuntakriittisiksi ja satiireiksi, ne kuvaavat valtapelejä ja puitteita ihaillen. Mukana on muodon vuoksi muutama tyylitajuton ja hidasälyinen rikas, joiden mauttomia vaate- ja sisustusvalintoja voi halveksua.

Tyhmän rikkaan toilailun jälkeen dronekamera lentääkin taas kohti upeaa merenrantahuvilaa. Siellä se laskeutuu 200 000 euroa maksavan sängyn päälle seuraamaan paukuissaan olevien miljonäärien yhtymistä onnistuneiden kauppojen kunniaksi.

Triangle of Sadnessin kliimaksissa samppanjaa ja mereneläviä nauttinut rikas nainen ripuloi ja oksentaa hienon risteilyaluksen keinuessa rajusti. Kohtauksen ainoa tarkoitus on osoittaa, että rikaskin ripuloi. Johan on oivallus. Merkittävää satiiria!

Succession-sarjaa on ihasteltu, koska siinä viitataan Shakespeareen ja kuvataan hienosti häiriintynyttä perhedynamiikkaa. Ilmeisesti tällaisiin kehuihin riittää se, että isä lainailee Kuningas Learia ja jättää liikeneuvotteluista yhden lapsistaan huoneen ulkopuolelle.

Successionin perhe on ökyrikas ja toimii huonosti nimenomaan valtavan varallisuutensa takia. Sarjassa kuvatun Royn perheen ei voi sanoa kertovan meistä kaikista: se kertoo rikkaasta perheestä.

Rikkaat ovat erilaisia kuin muut, koska heillä on rahaa. Harvemmin varaton tai keskiluokkainen ihminen jeesustelee, että tykkää tehdä normaaleja asioita siinä missä muutkin. Rikkaiden elintapaa pääsee tirkistelemään. Köyhien elämää joutuu katsomaan.

Näkemieni laatusarjojen ja elokuvien perusteella rikkaat päähenkilöt kiinnostavat katsojia ja palkinnon jakajia enemmän kuin köyhät. Rikkaat näyttävät olevan myös tekijöille helpompi ja vaarattomampi vaihtoehto kuin varattomat.

Köyhät ja työnväenluokkaiset kelpaavat kyllä realitysarjoihin ja visailuihin, mutta fiktiossa ja erityisesti satiireissa heitä näkee nykyään vähemmän. Jos vähäosaisten elämä olisi helppoa ja taloudellisesti kannattavaa käsitellä fiktiossa, tämä varmasti näkyisi enemmän elokuvissa ja sarjoissa.

Rikkaille nauraminen on helpompaa kuin köyhille nauraminen. Tähän on monia syitä. Superrikkaus tarjoaa mahdollisuudet liioittelulle, mikä on usein hauskaa. Köyhyyden liioittelu ja yksityiskohtainen kuvaaminen tulkitaan sosiaalipornoksi.

Rikkaista kertovien sarjojen ja elokuvien tekijät voivat perustella överiyden, jos hahmoilla läikkyy ylellisen elämäntavan takia yli jo valmiiksi.

Tuntuu kuin katsomieni sarjojen ja elokuvien tekijät eivät tietäisi enää mitään köyhyydestä tai tuntisi ketään köyhää. Taiteilijoiden varakkuuden ei kuitenkaan pitäisi sanella, keitä he voivat käsitellä tai keistä tehdä pilaa. Hyvä esimerkki tästä on kulkuria esittämällä rikastunut Charles Chaplin. Suomessa lähimmäksi pääsee Aki Kaurismäki.

Poliittinen korrektius ja loukkaantumisherkkyys ovat tehneet myös oman osansa. Mitä tuotantoyhtiö sanoisi, jos tarjoaisin käsikirjoitusta, jossa rutiköyhä ja tyhmä seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva lyhytkasvuinen kohtelee muita kuin saastaa ja mokaa kaiken?

Veikkaan, että urani käsikirjoittajana jäisi siihen. Jos laittaisin hahmoksi sivistymättömän bisnesmiehen, voisin ainakin teoriassa saada käsikirjoitukselleni vihreää valoa.

Miksi köyhille pitäisi saada nauraa? Siksi, että kaikkia ihmisiä tulisi voida käsitellä huumorin keinoin. Kun köyhät laitetaan samalle viivalle muiden kanssa, heidät otetaan samalla osaksi yhteiskuntaa eikä vain holhottavaksi.

Mallia voisi ottaa antiikin ajan taiteesta, jossa näytelmäkirjailijat ja runoilijat potkivat niin ylös kuin alas. Yleisen kirjallisuustieteen professori Sari Kivistö kertoo sähköpostihaastattelussa, että myös antiikin näytelmissä naurettiin paljon rikkaille, mutta lopulta kukaan ei säästynyt pilkalta.

Kivistön mukaan kreikkalaisessa komediassa kaikki hahmot olivat koomisia. Esimerkiksi Menandroksen näytelmien henkilöt olivat tavallisia ateenalaisia ja mukana oli tyyppihahmoina aina myös orjia.

Rooman puolella satiirikot kuten Juvenalis ja Petronius pilkkasivat entisiä orjia ja nousukkaita tuoreella rahalla pröystäilystä.

– Rikastuneet vapautetut orjat olivat koomisia hahmoja tunkeutuessaan vanhan eliitin alueelle. Kuten satiirikot sanoivat, ne jotka ajelivat ennen orjina partahaivenia rikkailta, pukeutuvat nyt itse purppuraan, sanoo Kivistö.

Voisin kuvitella, että antiikin Kreikassa komedioiden katsominen oli vapauttavaa. Kun naurunalaisina olivat kaikki, esityksen seuraamisesta tuli kollektiivista ja jännittävää – kukahan joutuu seuraavaksi pilan kohteeksi? Ehkä eniten kimpaantuivat ne katsojat, joista ei tehty pilaa.

En tiedä, millaista antiikin Kreikan aikainen loukkaantumiskulttuuri on ollut, mutta tuntuu hieman vaikealta kuvitella entisen orjan nousevan ylös kesken näytelmän huutamaan: ”Esitys on keskeytettävä ja sensuroitava, koska se antaa täysin vääristyneen kuvan entisistä orjista!”

Nykyinen komiikka ja satiiri tehdään antiikin mallin vastaisesti rajatusta ihmisjoukosta. Potkut suunnataan lähinnä ylös. Tämän seurauksena emme saa kovin laajaa kuvaa siitä, millaisia me ihmiset olemme. Vähintään herää kysymys, että jos jotkut piirteet ovat universaaleja, miksi ne roolitetaan taiteessa tietyille ihmisille.

Samanlaista yksipuolista roolittamista näkee myös mediassa. Burnout-kokemuksistaan ovat kertomassa useimmiten hyvätuloiset ja -kuntoiset ihmiset, jotka ylpeyttä rinnassaan muistelevat 70-tuntisia työviikkoja. Aivan kuin vähävarainen ei voisi palaa loppuun.

Kuva ihmisyydestä kapenee, jos kerta toisensa jälkeen tietyt ihmisryhmät sivuutetaan tai heitä kuvataan silotellusti. Jos olemme vieraantuneet luonnosta, niin olemme hyvää vauhtia vieraantumassa myös köyhistä.

Successionin kaltaisia palkintoja kahmivia laatusarjoja katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että näin on käynyt. Toivon televisioon ja valkokankaille enemmän luonnevikaisia, tyhmiä ja ahneita köyhiä, joiden kustannuksella saisi nauraa antaumuksella – myös he itse.