Kreeta-Maria Kentalan ja Joonas Ahosen Beethoven on hauskaa, eleganttia ja puhuttelevaa

Uutuusalbumilla sitkeä mielikuva yrmeästä tosikkosäveltäjänerosta saa kyytiä. Kentalalla ja Ahosella on sonaateista paljon innostavaa sanottavaa.

Beethovenin sonaatit vetävät magneetin lailla viulistin toisensa jälkeen kanssaan levytysstudioon. Viimeisen parin vuoden aikana näistä viuluohjelmiston kivijalkaan kuuluvista lohkareista ovat oman totuutensa levylle ikuistaneet esimerkiksi sellaiset viulustarat kuin James Ehnes, Viktoria Mullova, Frank Peter Zimmermann, Renaud Capuçon ja Christian Tetzlaff mukanaan mieleisensä loistopianisti kullakin – näissä sonaateissahan piano ja viulu ovat tasavertaiset keskustelukumppanit.

Nyt tähän joukkoon ovat siis liittyneet myös Kreeta-Maria Kentala ja Joonas Ahonen. Alba-levymerkin julkaisemalle albumille on tallennetu sonaatit nro 8, 4 ja 9, joka myös Kreutzer-sonaattina tunnetaan.

Odottava väreily tämän uutuuden ympärillä on vahva sekä Kentalan että Ahosen vuoksi: minun mielessäni he ovat dreamteam, johon kohdistuu suuria, uteliaita odotuksia.

Kentala on historiallisesti perehtyneiden esityskäytäntöjen auktoriteetti, ja hän on onnistunut puhaltamaan barokin ja klassismin teoksiin raikasta maalaisjärkisen musikaalisuuden henkeä kaustilaisista pelimannijuuristaan ammentaen.

Joonas Ahonen puolestaan on monipuolisuudestaan tunnettu pianisti, joka hallitsee suvereenisti niin uusimman avant garden kuin periodisoittimilla musisoinnin. Näitä Beethovenin sonaatteja hän on aivan hiljattain esittänyt myös viulisti Patricia Kopatchinskajan kanssa soittimenaan moderni flyygeli, mutta tällä levyllä Ahonen soittaa 1800-luvun toisella vuosikymmenellä rakennettua fortepianoa.

Kentalan ja Ahosen soitantaa kuunnellessa esiin kumpuilee mielikuvia keskustelusta, jota on maustettu oivaltavalla huumorilla ja terävillä huomatuksilla. Tunne on sukua sille, kun itselle oudon aihepiirin asiantuntija avaa omaa erityisalaansa tv:n ajankohtaislähetyksessä niin selkeästi ja kiinnostavasti, että en pelkästään ymmärrä vaan innostun.

Miten Kentala ja Ahonen saavat tuon aikaan?

Ainakin musiikillisten tapahtumien taitavalla ja hienosäätöisellä organisoinnilla on roolinsa: minkä pituisia ovat sisäänhengitykset ennen seuraavan fraasin alkua, millaisella painokkuudella fraasi aloitetaan ja miten: tokaisten, alleviivaten, epäröiden, kysyvästi, nyökäten – ja niin edelleen. Kentalan ja Ahosen nostattamat beethoveniaaniset myrskykuurot ovat riemastuttavia. Niissä on rakastettavan epäkorrektia räminää!

Äänitys albumilla on erinomainen. Mukana on sopiva määrä kaikua Pietarsaaren Schaumann-salin akustiikasta, eri taajuudet erottuvat selkeästi. Fortepianon kunkin rekisterin ominaissointi on saatu talteen hienosti: pyöreä ja helmeilevä ylärekisteri, tasapainoinen keskialue ja bassopuolen runsas yläsävelhumina.

Ahosen ja Kentalan uutuus menee kirkkaasti tämän taidemusiikkitallennekevään kärkisijoille ja todennäköisesti on siellä edelleen, kun tarkastellaan koko tämän vuoden kotimaista levysatoa.

Ludwig van Beethoven: Sonaatit nro 4, 8 & 9 pianolle ja viululle. - Joonas Ahonen, fortepiano, ja Kreeta-Maria Kentala, viulu. (Alba, ABCD 526)