Stressi vei näkökyvyn poliisin erikoistehtävässä, mutta Harri Gustafsberg vaikeni, koska stressistä ei saanut puhua
Harri Gustafsberg on entinen valmiusyksikkö Karhun poliisi. Hän näki, mitä stressi äärimmillään aiheuttaa. Nykyään hän kouluttaa ihmisiä ymmärtämään, että stressiä voi hallita ja että ihminen on hämmästyttävä selviytyjä.
Käynnissä oli tavallinen valmiusyksikkö Karhun keikka 2000-luvun alussa. Jossain oli ammuskeltu, ja Harri Gustafsberg tiimeineen oli etsimässä ampujaa.
Gustafsberg oli kohteessa, ja hän ohjasi koiran ampujan jäljille. Itse hän oli polvillaan tiiliseinän takana varusteet yllään.
Yhtäkkiä Gustafsbergista tuntui kuin verenkierto olisi äkisti loppunut kasvoista. Näkökenttään ilmestyi siksakkiviivaa, kunnes näkö katosi kokonaan.
– Ajattelin, että nyt se koira kuolee, tehtävä epäonnistuu, se heijastuu minuun, mitä kaikkea siitä seuraa ja niin edespäin.
Gustafsberg räpäytti silmiään pari kertaa, ja muutaman sekunnin päästä näkö palautui.
Keikka hoidettiin, mutta asia jäi vaivaamaan Gustafsbergia. Mitä hänen näkökyvylleen tapahtui? Nykyään hän tietää, mistä oli kysymys: stressistä.
Stressistä ei puhuttu poliisissa
Harri Gustafsbergin isä oli aktiivinen urheilija, jolla oli paljon poliisiystäviä. Gustafsberg otettiin usein mukaan porukan urheilureissuille, joilla hän kuuli tarinoita poliisin työstä.
– Ehkä sen takia päädyin hakemaan itsekin poliisikouluun, Gustafsberg sanoo.
Hän toimi vuoden kenttätyössä, kunnes häntä pyydettiin valmiusyksikkö Karhuun. Se on erityiskoulutettu ja -varustettu operatiivinen yksikkö, joka hoitaa vaativia tehtäviä.
Työssä joutui usein hengenvaaraan, ja päätös esimerkiksi ihmistä kohti ampumisesta piti tehdä joskus silmänräpäyksessä. Tätä päätöstä voi joutua perustelemaan oikeudessa kymmenenkin vuotta.
Siksi työ oli joskus hyvin stressaavaa. Mutta stressistä ei puhuttu.
– Johtaja kielsi, koska sitä ei ymmärretty. Samanlaista paskaa ja despoottimaista johtamiskulttuuria oli paljon 1990-luvulla poliisissa.
Puhumattomuus oli este yksikön kehitykselle, mutta pikkuhiljaa hiljaisuuden kulttuuri alkoi poistua, ja samalla Karhu-yksikön toiminta kehittyi.
– Niinhän se on ihmisenkin elämässä. Rotkon reunalla todetaan, että näin ei voi jatkua. Käytiin läpi, mitä on koettu, ja keskustelu avautui. Siitä oma mielenkiintoni lähti asiaan.
Gustafsberg alkoi tutkia stressiä. Hän lopetti työn poliisissa 25 vuoden uran jälkeen, opiskeli filosofian tohtoriksi ja ryhtyi kouluttajaksi.
Stressi ei ole vain paha asia
Psyykkinen stressi ei ole negatiivinen asia, Gustafsberg sanoo. Se on vain tila, jossa mieli tulkitsee jonkin ärsykkeen vaikeana, epämiellyttävänä tai uhkaavana.
Stressissä aktivoituu limbinen järjestelmä eli se aivojen alue, joka osallistuu esimerkiksi autonomisten toimintojen, motivaation ja tunteiden sääntelyyn. Se on kuin savuhälytin: kun savua on riittävästi, keho vapauttaa hermostollisten ja hormonaalisten mekanismien kautta adrenaliinia ja noradrenaliinia, jotta ihminen valpastuu.
– Se on hyvä asia esimerkiksi oppimisen kannalta. Jos vireystila ei nouse, ei aivoissa tapahdu oppimista.
Joskus reaktio on liian nopea ja voimakas suhteessa todellisuuteen. Looginen ja rationaalinen osa aivoista ei ole enää vallassa ja voi seurata ongelmia.
Stressi kaventaa näkökenttää
Äärimmillään stressi aiheuttaa rajuja fyysisiä oireita.
– Taistele, pakene, jäädy, niihin se tiivistyy. Jäätymisessä aivot yrittävät ratkaista ongelmaa, mutta keho ei pysty liikkumaan. Taistelussa aletaan silmittömästi tehdä jotain, jotta tilanne ratkeaa ja pakenemisessa tietysti paetaan.
Näkökenttä kapenee, kun ihminen keskittyy vain tiettyyn uhkaavaan ärsykkeeseen. Siksi stressaantunut on usein tyly kanssaihmisille.
– Ensimmäinen reaktio voi olla, että painu helvettiin siitä.
Tämä ei tarkoita, että kenenkään pitäisi hyväksyä stressaantuneelta ihmiseltä huonoa käytöstä. Stressin kanssa voi nimittäin opetella elämään.
Katso miniluento, jossa Harri Gustafsberg näyttää, kuinka stressaantunut keho ja mieli rauhoitetaan
Stressiä voi hallita
Moni ihminen kokee työstressiä: tekemistä on liikaa, kaikki kaatuu niskaan. Silloin stressireaktio vie ihmisen epätasapainoon. Mieli ajautuu kaaokseen, jossa katastrofikuvat seuraavat toisiaan – ihan kuin silloin, kun Gustafsbergiltä meni stressin takia näkö.
Kun stressireaktio lamaannuttaa valpastumisen sijaan, se kääntyy itseään vastaan. Pitäisi kyetä tiedostamaan, etteivät ne työt sitä stressiä aiheuta, vaan ihmisen tulkinta tilanteesta. Silloin pitäisi pysähtyä ja hengittää syvään.
– Jos työt kuormittavat, voi ajatella, että teen töitä työajalla, ja priorisoin tärkeimmät, siinä se. Voimakastakin stressiä pystyy yleensä hallitsemaan, kunhan tilanteen tiedostaa.
Ihminen on yllättävän vahva
Gustafsberg uskoo, että suurin osa ihmisistä selviää vaikeistakin paikoista, kun heillä on siihen työkaluja. Hänen mielestään esimerkiksi uupumisessa ei aina ole kyse siitä, että työ tai elämä olisivat liian raskaita.
– Enemmän kyse on ihmisen täydellisen elämän harhasta, joka ei kohtaa työn ja elämän vaatimuksia. Elämässä on kipua ja tuskaa ja se on ihan normaalia, se on ihmisen osa.
Gustafsberg kokee, että ihmisiä pyritään liiaksi suojelemaan. Jos elämä on pelkkää pumpulia, stressijärjestelmät eivät saa harjoitusta, minkä takia ne ylikuormittuvat helposti. Ihan kuin mikä tahansa lihas: jos sitä ei harjoita, se ei vahvistu.
– Mitä enemmän elät suojakuplassasi ja ajattelet, että vain viihtymällä ja mielihyvällä kupla säilyy ehjänä, sen varmemmin tuhoat oman henkisen resurssipankkisi, ja elämä on hyvin huteralla pohjalla.
Gustafsberg uskoo, että ihminen on todellisuudessa yllättävän kestävä olento, joka sopeutuu hämmentävän hyvin vaikeisiinkin tilanteisiin.
Siihen tarvitaan toki työkaluja ja sitä, että lähellä on ihmisiä, jotka tukevat.
Epämukavia tilanteita ei voi välttää
Gustafsberg on stressinhallinnan ammattilainen, mutta myös hänen elämässään on ollut vaikeita hetkiä.
Terveys on ollut koetuksilla, läheisiä on kuollut ja hän on ollut osallisena pitkissä oikeusprosesseissa Karhu-yksikön tehtävien takia. Erityisen kova paikka oli avioero.
– Siinä yhdistyi moni asia, joka aiheuttaa stressiä. Hallinnan tunne häviää, kun miettii, miten tästä mennään eteenpäin. Ja miten lapset? Miten ystävät? Ajatus siitä, että miksi näin käy minulle.
Sellaisessa tilanteessa pitää surra ja käsitellä asiaa ja niin Gustafsberg teki.
– Miten ja missä aikataulussa surua käsittelee, ja mihin se johtaa, siitä ei ole varmuutta. Mutta kyllä siitäkin selvittiin.
' /%3E%3C/svg%3E)
