Muunsukupuolisen Oona Haapaniemen nuoruudessa uskonnollisuus määritteli, mikä on hyväksyttävää, ja siksi hän kirjoitti sarjan, jollaista olisi itse kaivannut

15-vuotias Oona Haapaniemi naputteli tekstiviestiä parhaalle ystävälleen. Kädet hikosivat ja sydän hakkasi. Hermostutti. Viesti lähti matkaan ja Haapaniemi alkoi jännittyneenä odottaa vastausta.

– Kirjoitin ystävälleni, että uskoin olevani biseksuaali. Hän vastasi, että mitä väliä, se ei muuta mitään. Se oli niin helpottavaa.

Kokkolassa asuva Haapaniemi oli hieman aikaisemmin ihastunut toiseen tyttöön, eikä tiennyt miten käsitellä asiaa. Pienellä paikkakunnalla, jossa uskonnollisuus näytteli suurta osaa ihmisten arjessa ei ollut tilaa erilaisuudelle. Nuorille oli tarjolla seurakuntatoimintaa, koulun retket suuntautuivat gospel-konserttiin ja monella opettajalla oli vahva uskonnollinen vakaumus.

Kokkola on raamattuvyöhykkeellä. Uskonnollisuus määritteli raamit sille, mikä oli hyväksyttävää ja mikä ei.

Haapaniemellä oli yksi ystävä, joka oli tyttö ja tapaili toisia tyttöjä.

– Se tie ei vaikuttanut kovin helpolta. Olin jo muutenkin ulkopuolinen, enkä halunnut tehdä olostani entistä tukalampaa.

Vasta muutettuaan Helsinkiin Haapaniemi uskalsi tutkia tarkemmin seksuaalisuuttaan ja sukupuoli-identiteettiään. Muutama vuosi sitten hän tajusi olevansa muunsukupuolinen. Moni nuorena mietityttänyt asia sai selityksen. Useimmat ystävät sekä nykyinen kumppani olivat jo valmiiksi pitäneet Haapaniemeä muunsukupuolisena, eikä se tullut heille yllätyksenä.

– Reaktio oli sellainen, että hyvä kun Oona vihdoin itsekin tajusit tämän. Ystäväni sanoivat, etteivät ole koskaan ajatelleet että olisin jotain tiettyä sukupuolta. Kumppanini oli alusta asti mieltänyt minut muunsukupuoliseksi.

Haapaniemi sanoo nyt, että jos hän olisi jo nuorena tiennyt muunsukupuolisuudesta, olisi minäkuvan rakentaminen ollut huomattavasti helpompaa. Hänen olisi ollut myös helpompi hyväksyä itsensä.

– Minulla on lapsesta saakka ollut sellainen olo, että en ole tyttö, mutta en ole myöskään kokenut itseäni pojaksi. Teininä minulle oli aina tärkeää pukeutua niin, että sukupuoltani oli vaikea määrittää. Se oli aina jotenkin kutkuttavaa, kun joku ei osannut sanoa kumpaa sukupuolta edustan.

Jokaisen ei-binäärisen ihmisen kokemus sukupuolestaan on erilainen. Haapaniemelle muunsukupuolisuus tarkoittaa sitä, että hänellä ei ole sukupuolikokemusta.

– Kun minua kutsuttiin tytöksi tai naiseksi se tuntui vähän siltä kuin kutsuttaisiin väärällä nimellä. Tyttöyteen ja naiseuteen liittyvät asiat ovat aina tuntuneet minusta vierailta.

Haapaniemi kertoo, että hänellä on ollut pukeutumistyylin suhteen erilaisia kausia. Esimerkiksi muutama vuosi sitten hän yritti näyttää korostuneen naiselliselta.

– Se tuntui vähän siltä kuin olisin vetänyt dragia päälle. Samalta olisi varmasti tuntunut, jos olisin yrittänyt näyttää tosi maskuliiniselta.

Haapaniemi painottaa, että vaikka tie itsensä tunnistamiseen ja hyväksymiseen on ollut pitkä, queeriys ei ole koskaan ollut hänelle negatiivinen asia. Siitä lähtien kun hänen ei ole enää tarvinnut yrittää ahtaa itseään tiettyihin raameihin, on hän kokenut erilaisuutensa ilon aiheena.

– Pienellä paikkakunnalla queerina kasvaminen ei ollut se helpoin tie, mutta en koe että biseksuaalisuuteni tai muunsukupuolisuuteni olisivat koskaan tuottaneet minulla kärsimystä.

Sarja, jollaista olisi itse teininä kaivannut

Huoltoasema kylpee neonväreissä ja glitterissä. 17-vuotias Nanna (Adja Wade) kävelee kohti kavereitaan ranskalaiset perunat tarjottimellaan. Hänen kulkunsa katkaisee Sirenin Syreeni (Yoandy Jimeno), jonka jengi on huoltoaseman hierarkiassa ylimpänä. Ranskalaiset eivät koskaan pääse Nannan luuserijengin nurkkapöytään asti.

Kohtaus on Haapaniemen käsikirjoittamasta Yle Areenan nuortensarjasta Limbo. Sarjassa nuoret kokevat ensirakkautensa ja taistelevat valta-asemasta takahikiäläisellä huoltoasemalla.

Limbo marssittaa ruutuun joukon queer-nuoria, jotka edustavat sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Nyt 29-vuotias Haapaniemi halusi kirjoittaa sellaisen tv-sarjan, jota olisi itse teini-ikäisenä kaivannut. Haapaniemen nuoruudessa biseksuaalisuus ja muunsukupuolisuus puuttuivat mediakuvastosta kokonaan.

– Kun olin teini, ei ollut olemassa sellaisia tv-sarjoja tai elokuvia, joista olisin tunnistanut itseni. Kerrotuissa tarinoissa sateenkaareville hahmoille kävi yleensä aina huonosti. Mietin, että onko kohtaloni tulla hakatuksi kadulla, jos olen oma itseni.

Limbossa henkilöhahmojen queeriys ei ole tragedia tai konfliktin aihe. Se on osa hahmoja, mutta ei heidän tärkein ominaisuutensa.

– Pohjimmiltaan sarjassa on kyse ilosta ja vapaudesta olla sellainen kuin on ilman että kukaan kyseenalaistaa sitä. Vaikka aikaa vietetään kusisella huoltoasemalla, on se samalla turvallinen tila, eräänlainen utopia. On oikeastaan surullista, että se tuntuu niin freshiltä ja vallankumoukselliselta.

Kohti omaa ääntä

Haapaniemi kertoo jo nuorena päättäneensä, että haluaa ammattitaiteilijaksi. Teini-ikäisenä hän oli mukana harrastajateatterin toiminnassa ja osallistui sanataidekoulun opetukseen.

– Halusin alun perin näyttelijäksi. Vaikka Kokkolassa on suhteellisen laaja kulttuuriskene tiesin, että se kävisi äkkiä pieneksi.

Näyttelijähaave muuttui haaveeksi käsikirjoittajan työstä Kokkolassa vietetyn välivuoden aikana. Haapaniemi käsikirjoitti ja ohjasi näytelmiä Kokkolan pubiteatteriin ja huomasi, että kirjoittaminen tuntui hänelle kaikista luontevimmalta ilmaisumuodolta.

Helsinkiin Haapaniemi päätyi tultuaan hyväksytyksi Metropolian ammattikorkeakoulun käsikirjoittajalinjalle. Yhtäkkiä ympärillä oli paljon lahjakkaita kirjoittajia, joilla oli kaikilla sama päämäärä. Itsevarmuus omasta osaamisesta alkoi rakoilla.

Monet ympärillä olivat kulttuuriperheistä tai ylemmästä keskiluokasta, kun taas Haapaniemi tulee työväenluokkaisesta ja pienituloisesta taustasta. Hän häpesi pitkään komediallista kirjoittajan ääntään.

– Minusta tuntui, että muilla oli kehittyneempi maku kuin minulla. Oma tekstini taipui aina komediaan, joka ei ollut edes hienoa satiiria, vaan överiä ja yksityiskohdista ponnistavaa. Myöhemmin ymmärsin, että juuri se oli vahvuuteni kirjoittajana.

Varmuus omasta osaamisesta kasvoi työkokemuksen karttuessa. Nuoresta iästään huolimatta Haapaniemi on ehtinyt olla jo monessa mukana. Hän on käsikirjoittanut Putousta useamman kauden ajan. Suuri käännekohta Haapaniemen uralla oli se, kun käsikirjoittaja Oskari Sipola pyysi häntä kirjoittamaan kanssaan vuoden 2021 Häräntappoasetta.

– Oskari halusi kirjoittaa kanssani televisiosarjan, vaikka oli siihen mennessä nähnyt minulta vain yhden tekstin. Tuntui hyvältä, että niin kokenut käsikirjoittaja uskoi minuun. Oskari myös antoi minulle paljon tilaa kirjoittaa draamasarjaan komediaa mukaan, tutkia omaa ääntäni.

Häpeä ei ole vaarallista

Ollessaan yläasteella Haapaniemi ihastui lukioikäiseen poikaan. Hän liimaili puhelinnumerollaan varustettuja lappuja pojan reppuun. Kun hän näki pojan repivän lapun pois hän ajatteli vain, että ehkä poika ei ollut huomannut sitä ja lisäsi uuden lapun taas seuraavalla välitunnilla.

– Useiden vuosien ajan häpesin sitä, että jahtasin kyseistä poikaa niin raivolla. Toivoin, että kukaan ei ottaisi asiaa puheeksi, enkä joutuisi kohtaamaan tätä kokemusta enää koskaan.

Häpeällinen muisto päätyi kuitenkin Limbon käsikirjoitukseen. Haapaniemi halusi osoittaa, että kaikki tekevät suurten tunteiden vallassa joskus jotain noloa. Sarjan lajityypiksi valikoitui cringekomedia, mikä tarkoittaa lyhyesti myötähäpeäkomediaa. Cringekomediassa nuorten elämässä niin tuttuja häpeällisiä kokemuksia voi käsitellä turvallisesti etäisyyden päästä.

– Olen itse tosi huono sietämään häpeää, ja omaa toimintaani on rajoittanut paljon pelko siitä, että olenko nyt cringe ja nolo. Sarjassa käsitellään häpeää pehmeästi. Halusin osoittaa, että häpeä ei ole vaarallista.

Nuorten maailmassa häpeää käytetään usein aseena. Saatetaan esimerkiksi korostaa kaverin noloa käytöstä, josta huutelemalla peitellään omaa epävarmuutta. Häpeä saattaa seurata mukana vuosikausia, vaikka kaikki muut olisivat tapahtuneen jo kauan sitten unohtaneet. Etäisyyden päästä nuorena koetut nolot tilanteet eivät enää vaikutakaan niin isoilta.

– Kirjoitin sarjan myös teini-ikäiselle itselleni. Sen kirjoittaminen oli minulle keino käsitellä häpeää ja sellaisia puolia itsessäni, joista en ole ollut kovin ylpeä.