Essee: 16 vuotta sitten ilmestynyt pop-biisi kuvastaa Donald Trumpin äänestäjien mielenmaisemaa

Vanhojen hyvien aikojen haikailu yhdistää Donald Trumpin kannattajia ja Arcade Firen kappaleen päähenkilöä, kirjoittaa Otto Kylmälä esseessään. (Antichrist Television Blues) -kappale on kurkistus valkoisen duunarimiehen epätoivoon.

Auto kiitää maantiellä kaupungista pois. Kuskin taskussa polttelee lopputili, taustapeilissä palavat kaksoistornit. Tytär nukkuu takapenkillä. Tähdetön yötaivas ei valaise kuskin reittiä, tulevaisuus on epävarma ja pelottava. Onko hän tekemässä oikein? Hän pyytää Jumalalta johdatusta.

Mies on vuonna 2007 ilmestyneen Arcade Fire -yhtyeen (Antichrist Television Blues) -kappaleen päähenkilö. 16 vuotta sitten ilmestyneen kanadalaisen rock-yhtyeen toinen albumi Neon Bible oli suuri arvostelu- ja myyntimenestys. Konseptiltaan albumi on synkkä kuvaus 9/11-iskun, uskonkriisin ja Irakin sodan ilmapiirin toivottomuudesta.

(Antichrist Television Blues) on edelleen mestarillinen näyte laulusta, jossa kompleksisen päähenkilön kautta kuvataan useaa aikalaisilmiötä ja epävarmuuden ilmapiiriä. Vaikka duurivoittoiset soinnut ja kevyesti rullaava höyryveturirytmi saavat kappaleen kuulostamaan iloiselta, on 9/11-isku saanut kertojaminän tolaltaan ja vainoharhaiseksi.

”I don't wanna work in a building downtown / No, I don't wanna see when the planes hit the ground”

Vaikka Arcade Firen biisit ovat suurennuslaseja tiettyyn ajanjaksoon, ovat ne samalla ajattomia. Yhtye ammentaa vuosikymmeniä vanhasta amerikkalaisesta folk-rock-perinteestä, jonka sanansaattajia ovat mm. Woody Guthrien, Bob Dylanin ja Bruce Springsteenin kaltaiset suuret lyyrikot. Heidän laulunsa ovat antaneet äänen tavallisille kansalaisille yhteiskunnallisten ja henkilökohtaisten vaikeuksien keskellä.

Uusimmassa tietokirjassaan The Philosophy of Modern Song (2022) Dylan analysoi muiden artistien lyriikoita, hahmoja ja teemoja kappale kerrallaan. Bobby Baren kappaleessa Detroit City (1963) päähenkilö työskentelee suurkaupungissa, mutta haikailee kotipuolen tuttuihin ja turvallisiin puuvillapeltomaisemiin.

Hän valehtelee perheelleen kirjeissään pärjäävänsä hyvin, mutta toivoo heidän lukevan totuuden rivien välistä. Psykologin lailla Dylan näkee kertojan lävitse, sen että kotiseudun ajat ja ihmiset, joita hän kaipaa, ovat jo kauan sitten kadonneet. Tämän takia kappale Dylanin mielestä toimii.

Kadonneen ajan haikailu on läsnä myös (Antichrist Television Blues) -kappaleessa monella tavalla. Ensimmäisissä riimeissä mies kaipaa yksinkertaisempaa maailmaa, jossa rakennusten elinkaari päättyy ruostumiseen eikä räjähdykseen.

Hän ikävöi sekä entisiä teollisuuskaupunkeja että vanhoja hyviä aikoja. Musiikki tukee tätä heti ensi metreiltä, kun bändi liittyy rytmiin mukaan ja saksofoni kirkuu nostalgisesti kuin tehtaan pilli.

Biisi kumartaa nimeä, rytmiikkaa ja kertojaääntä myöten 1950-luvun viattomiin rock-kappaleisiin. Selkein esikuva on Eddie Cochranin Summertime Blues (1959), jonka kertojaminä haluaisi vain viettää elämänsä kesää, mutta vanhemmat haluavat hänen tekevän töitä ja pomo hengittää niskaan.

1950-luvun viattomuutta symboloivasta Summertime Bluesista lainattu rytmi ja kepeä ote vievät (ATB):n kuuntelijan tähän maailmaan ja hyviin aikoihin, jolloin nuoren miehen ei tarvinnut murehtia Talibanista, vaan ainoastaan siitä, saako hän auton lainaksi viikonloppuna.

Arcade Firen kappale ei anna ääntä ainoastaan unohdetulle kansalaiselle vaan myös syvästi järkkyneelle ihmismielelle. Biisi kuvastaa terävänäköisesti pelokasta, turhautunutta ja alennettua ihmisryhmää, joka turvautuu epävarmassa maailmassa jo kappaleen nimessä hehkuviin uskontoon, viihde-eskapismiin ja nostalgiaan.

Kappale tavoittaa laajemmat yhteiskunnalliset tuntemukset yksilötarinan kautta. Jälkikäteen tarkasteltuna on ällistyttävää, kuinka hyvin kappale tavoittaa syvän epätoivon siinä ihmisryhmässä, jonka äänet Donald Trump onnistui lähes kymmenen vuotta myöhemmin kahmimaan oman vaalivoittonsa tueksi.

Tutkija Antto Vihma kuvailee Trumpin vetovoimaa äänestäjiinsä kirjassaan Nostalgia - Teoria ja käytäntö (2021). Trumpin virkaanastujaispuhessa hautakiven lailla sojottavat ruostuneet tehtaat ovat lähes apokalyptistä kulttuuripessimismiä.

Vastoin Frank D. Rooseveltin, John F. Kennedyn tai Barack Obaman optimismia Trump on keskittynyt maalaamaan mahdollisimman synkän kuvan ja yksilöimään syylliset niihin. Näihin lukeutuivat usein valtaeliitti ja muukalaiset (‘meksikolaiset raiskaajat’ ja islamistiterroristit).

Trump luotti vähemmän vaaliohjelmiin kuin nostalgiaan, joka perustuu menneisyyden mielikuvien tuomaan lohtuun ja turvaan. Äänestäjilleen hän loi yksinkertaistetun uhkakuvan, jossa Kiina vei kaikki työt ja helppona ratkaisuna hän lupasi tuoda takaisin menneisyyteen kuuluvan hiiliteollisuuden. Tämä vetosi turvallisuushakuisiin äänestäjiin kuin häkämyrkytys.

(Antichrist Television Blues) -kappaleen toisessa näytöksessä päähenkilö ottaa lopputilin ja lähtee kaupungista takaisin kohti tätä Trumpin ‘aitoa Amerikkaa’. Hän haluaa satsata kaikki paukut teini-ikäisen tyttärensä lauluäänen varaan ja saada hänet televisioon, mutta epäröi. Hän luottaa Jumalan suunnitelmaan, joten hän pyytää apua ja johdatusta.

Tavisten mahdollisuudet nousta tuntemattomuudesta tähteyteen kasvoivat USA:ssa 2000-luvun alussa, kun Idolsin kaltaiset laulukilpailut syntyivät. Tosi-tv-formaateissa janottiin ryysyistä rikkauksiin tarinoita, koska ne tuovat kilpailijan taustatarinaan draaman kaaren ja syvyyttä. Tunnetuin esimerkki on ensimmäinen Idols-voittaja Kelly Clarkson, joka nousi kuuluisuuteen köyhästä lapsuudesta ja useista takaiskuista huolimatta.

(Antichrist Television Bluesin) päähenkilö uskoo sokeasti tähän television synnyttämään uuteen mahdollisuuteen. Hän hakee helppoa ratkaisua tyttärensä kautta, vaikka aikaisemmin hän vakuutti Jumalalle ymmärtävänsä työn arvon ja haluavansa tehdä töitä. Tämä päätös luistaa hänet väärille raiteille.

Levytysstudioksi muutetussa kirkossa äänitetyllä Neon Bible -levyllä uskonnollisuus on läsnä kaikkialla. Miljöö rikastutti levyn sointia valtavasti ja temaattisesti uskonnollisuus kaikuu kappaleiden kielikuvissa ja viittauksissa. (Antichrist Television Blues) on kuitenkin levyn biiseistä ainoa, jossa on selkeästi määriteltävissä olevan henkilöhahmon tarina.

Epäröinnistä huolimatta biisin päähenkilöä ohjaavat uskonnollinen johdatus ja fundamentalismi – samat asiat joita hän hyvin ristiriitaisesti halveksii pelkäämissään ääri-islamisteissa.

(Antichrist Television Blues) -biisin kolmannessa näytöksessä aikaisemmin Jumalalle osoitettu monologi kääntyy tyttären uhkailuksi. Lopulta päähenkilö on omasta tahdostaan valmis uhraamaan lapsensa parrasvalojen alttarille. Hän romahtaa ymmärtäessään, mitä hänestä on tullut.

”Oh, tell me, Lord, am I the Antichrist?”

2010-luvun Yhdysvaltojen todellisuus ei ollut fiktiivistä biisiä ruusuisempi. Pelokkaille ja eksyneille karitsoille kuka tahansa johtajahahmo kelpasi. He ottivat ilolla vastaan pilvenpiirtäjän liukuportailta massojen pariin laskeutuneen ökyrikkaan tosi-tv-tähden, joka lupasi tuoda ruostuneet tehtaat takaisin.

Todellisuudessa Trump ei kyennyt pysäyttämään vanhan maailman ruostumista, vaan vanhojen maailmojen tilalle syntyy peruuttamattomasti uusia. Uudessa maailmassa uskontojen välisten vihamielisyyksien sijaan kunnioitetaan valinnanvapautta, hiilitehtaiden tilalle rakennetaan fossiilivapaita energialähteitä ja pikaruokavihteen tilalla viljellään yleissivistystä.

(Antichrist Television Blues) -kappale ennakoi pelokasta vastakkainasettelua, valeuutisia ja uudistumisen vastustamista. Ne ovat presidentiksi uudelleen pyrkivän Trumpin kampanjan pyhä kolminaisuus. Kannattajat eivät vaihda leiriä, koska yhdysvaltalaisessa kahden valtapuolueen järjestelmässä oman puolueen huono ehdokas on aina parempi kuin toisen puolueen hyvä ehdokas.

Tosi-tv-julkisuudesta presidenttiyteen noussut Donald Trump ei näyttäydy monille antikristuksena, vaan jumalallisena johtajana.