Analyysi: Jos emme kykene keskittyneeseen lukemiseen, empatia ja kriittisyys ovat tuhon omia

Kirjojen lukeminen on muuttunut liian vaikeaksi jopa yliopisto-opiskelijoille. Digimedian imu on niin kova, että se uhkaa ajattelua ja demokratiaa, kirjoittaa Teemu Laaksonen.

Havainto lapsistani: mitä pidempään he ovat pelanneet tai katsoneet videoita kännykällä, sitä vaikeampaa heidän on keksiä muuta tekemistä. Lapsi jää hermostuneena odottelemaan seuraavaa ulkoista kiihoketta – ikään kuin mielikuvitus olisi klikattu pois päältä. Vanhempana mietin päivittäin, mihin vetää rajat digilaitteiden käytössä.

Täsmälleen samaa kamppailua käyn itseni kanssa.

Somen keskustelut, meemit, analyysit ja suoratoiston runsaudensarvi imaisevat minut mukaansa, ja hyvästä syystä. Sisältö on monesti kuranttia tai hulvatonta. Lapseni seuraavat intohimoisesti tubettajia ja pelaavat kaveriensa kanssa.

Digielo tekee minusta passiivisen. Seuraan kaikkea, mutta toisin kuin kirjoja lukiessa, saan harvoin uusia ajatuksia.

Miksi en lue enempää? Toisaalta, miksi edes pitäisi lukea?

Etsin vastauksia tiedekustantaja ja filosofi Kimmo Jylhämön kirjasta Digi-askeesi (2022). Se lupaa alaotsikossaan neuvoa, miten elää ja ajatella digitaalisella aikakaudella.

1. Kirjaa parempaa tapaa syventyä ei ole keksitty

Kirja ei ole dinosaurus vaan hai. Hait toteuttavat hain tehtävää paremmin kuin muut eläimet, Jylhämö kiteyttää. Kirjakaan ei ole kuollut sukupuuttoon, eikä mikään ole korvannut sitä.

Yhteen kirjaan on tiivistetty yksi teema kunnolla. Jos haluat tietää tai eläytyä, kannattaa lukea kirja. Vaikka yksittäinen kirja olisikin huono, kirjan idea on kiistattoman hyvä.

Älypuhelin on samalla kertaa monta asiaa – se avaa loputtomien houkutusten ja mahdollisuuksien avaruuden, johon on helppo eksyä.

Kirja ei ole dinosaurus vaan hai.

Uskon, että digiavaruus näyttää todemman kuvan todellisuuden monimutkaisuudesta kuin kirja. Kaikkea on loputtoman paljon, ja asioiden keskinäiset suhteet ovat sekavia. Juuri siksi kirjaa tarvitaan juuri nyt. Jylhämön sanoin: Jotta voi katsoa monesta näkökulmasta, pitäisi ensin osata katsoa hyvin yhdestä.

Kirja auttaa rajaamaan näkökulmaa, ja samalla se luo asioiden hetteikköön yhden kiintopisteen, josta ponnistaa seuraavalle mättäälle.

2. Somen lukeminen ei ole sama kuin kirjan lukeminen

Sosiaalisessa mediassa oleilu virittyy tunteiden kautta. Somen reagointitavat on tarkoituksella rakennettu tunnemetaforien varaan, tykkäämisestä suruun, vihaan ja nauruun. Monet digisisällöt kutsuvat reagoimaan ja asemoimaan itsensä faniksi tai vastustajaksi. Eniten huomiota keräävät kiista ja kiukku.

Somessa ja eri alustoilla toki luetaan paljon, ehkä enemmän kuin koskaan. Mutta iso osa lukemisesta on silmäilyä ja selailua. Jylhämö viittaa amerikkalaiseen lukemisen tutkijaan Maryanne Wolfiin, jonka mukaan ihmisaivoihin on syntynyt luku- ja kirjoitustaidon kehittyessä uusi hermoverkko.

Wolf kirjoittaa, että kärsimättömän lueskelun takia hermoverkko on muuttumassa, koska aivot muovautuvat sen mukaan, mihin niitä käytetään. Jos kyky keskittyneeseen lukemiseen katoaa, häviää samalla monia ihmisen tärkeimpiä kykyjä: tiedon sisäistäminen, päätteleminen, toisen ihmisen näkökulman huomioiminen ja empatiakyky sekä kriittinen ajattelu.

Kimmo Jylhämö summaa tämän niin, että ensin heikkenee kyky ymmärtää vaativaa tekstiä, sitten kyky ymmärtää toisia ihmisiä.

3. Reaktiivisuus tuhoaa harkinnan ja mielikuvituksen

Pitkän tekstin lukeminen on raskasta. Turun yliopistossa on huomattu, että nykyopiskelijoilla on vaikeuksia lukea kokonaisia tenttikirjoja. “Taito lukea kirjoja on heikoissa kantimissa”, professori Kirsi Vainio-Korhonen summaa.

Digi-askeesissa Jylhämö käyttää termiä lukemistyö ja kirjoittaa, että se on oppimisen edellytys. Syvällisempiä näkemyksiä ei synny eikä esimerkiksi tieteellistä argumentaatiota opi ilman lukemista ja vaivannäköä. Ihan oma lukunsa on vielä se, mitä tapahtuu, jos kirjoittaminen loppuu tekoälyn takia.

Miksi digivirrassa vellominen ei näytä synnyttävän ajattelua samalla tavalla kuin kirjan lukeminen? Yksi selitys löytyy kiinnittämällä huomiota reaktion ja reflektion eroon.

Reaktio on välitön vastaus johonkin havaittuun. Se on myös olemisen tapa digitaalisessa mediassa ja erityisesti somessa. Sinne upotaan ja siellä reagoidaan ärsykkeisiin.

Miksi digivirrassa ei synny ajattelua?

Reflektiossa jokin heijastuu tai kääntyy takaisin – siis vaikkapa ihmisen mieli, joka pysähtyy tarkkailemaan itseään. Reflektiossa ajattelu vetäytyy hetkeksi toiminnasta ja ottaa etäisyyttä välittömään kokemukseen.

Reflektio kuuluu kirjan maailmaan, koska kirjan ja lukijan välillä on etäisyys. Kirja edustaa ideoita, jotka eivät ole läsnä. Tämä etäisyys on olennainen, koska sen avulla esimerkiksi mielikuvitus, kritiikki ja politiikka ovat mahdollisia – on katsottava ulkopuolelta, jotta voi keksiä, arvioida ja valita.

Kun lapseni on irti älypuhelimen syötteistä, hän alkaa vähitellen keksiä kaikenlaista: ehkä alankin piirtää, tekisinkö pehmoleluista Korkeasaaren. Puhelimessa ei ole tilaa omille ideoille, koska kaikki siellä kirkuu vaatimusta reagoida.

4. Ilman kirjaa ja lukemista demokratia huojuu

Käsitys yhteiskunnasta muotoutuu julkisessa keskustelussa, joka on demokratian arkinen muoto.

Moderni julkisuus kehittyi kolmisensataa vuotta sitten. Se syntyi tieteen ja journalismin, sanomalehtien ja kirjojen avulla. Toki se on olemassa edelleen, mutta jokin on muutoksessa. Jylhämön mukaan digitodellisuudessa asiat yksilöllistyvät ja tunteellistuvat.

Esimerkiksi käy some, jonka vahvuus on siinä, miten yhä isompi joukko voi osallistua julkiseen keskusteluun. Toisaalta somekeskustelua leimaa usein impulsiivisuus, heimoutuminen ja henkilökohtaisuus. Kokonaisuudesta on vaikea hahmottaa, mikä on tärkeää tai totta.

Demokraattinen tahto ei muodostu ilman lukijoita ja lukemista.

Näyttää siltä, että digitodellisuudessa yhteisön liikkeitä ohjaavat ennen kaikkea yksityiset intressit. Huomio ohjautuu yksilöihin, ei niinkään yhteisiin asioihin. Jylhämö kirjoittaa, että yksilöllistäminen tuhoaa kaikki edellytykset tarttua keskeisiin ongelmiin.

Miten tämä liittyy kirjan kulttuuriin?

Siten että lukeva ihminen on modernin demokratian peruskivi. Jylhämö viittaa filosofi Jürgen Habermasiin, jonka mukaan demokraattinen tahto ei muodostu ilman lukijoita ja lukemista. Tarvitaan yhteinen kirjallinen julkisuus.

Demokraattinen yhteiskunta on mahdollinen, jos sen jäsenet ovat itsenäisiä, hahmottavat omat intressinsä suhteessa muiden intresseihin ja kykenevät kriittiseen ajatteluun. Lukeva ja kirjoittava ihminen antaa itselleen mahdollisuuden olla sellainen.

Tuntuu liki lattealta kirjoittaa seuraava virke, mutta tottahan se on. Kirja puolustaa demokratiaa.

Mitä sitten?

Digi-askeesin jälkeen maailma on edelleen ristiriitainen. En ole muuttanut tapojani. Selaan somea ja luen kokonaisia kirjoja liian harvakseltaan.

Luin lapsilleni monta vuotta. Nyt on välivaihe, jonka kuluessa katselen, alkavatko he lukea itsekseen. Ainakin toinen on innostunut lukemaan. Se kuulemma rauhoittaa ja auttaa iltavirkkua nukahtamaan.

Kun huolehdin lukemisen rapautumisesta, mietin samalla, olenko vanhanaikainen tai muuten pihalla. Kenties digikuohuissa syntyy uudenlaisia tapoja ajatella ja rakentaa parempi maailma?

En tiedä.

Mutta sen tiedän, että haluan pystyä keskittymään ja ainakin toistaiseksi paras tapa on kahlata etäämmälle digivirran imusta. Valitsen seuraavan kirjan.