Analyysi: Suunnistan kirjojen matkassa läpi Suomen

Kirjat tapahtuvat aina jossakin. Lukijalle kirjojen paikat ovat turvallisia maamerkkejä, pohtii kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto ja löytää suomalaisia paikkakirjailijoita.

”Jos katsoisimme tätä hetkeä matalalla lentävän lentokoneen ikkunasta pilvettömänä aamuna, voisimme nähdä…” Elokuvantekijä Johanna Vuoksenmaan esikoisromaanissa Pimeät tunnit katsotaan kaupunkia korkealta.

Kaupunki on Hämeenlinna. Lukija näkee Vanajaveden, moottoritien ja pikkukadut. Myöhemmin junaradan, omakotitalojen pihoja ja Ahveniston pururadan. Sairaalan ja Suomen ensimmäisen hypermarketin Raketin.

”Ajattelen geografisesti”, sanoi Johanna Vuoksenmaa, kun haastattelin häntä. Kun Vuoksenmaa hahmottaa, millaisessa ympäristössä hänen henkilönsä liikkuvat, hänen on kirjailijana helpompi heittäytyä tarkkailemaan heitä.

Jokainen tarina on matkakertomus.

Kirjallisuudentutkija Kaisa Kurikan toimittaman teoksen Paikkoja ja tiloja suomalaisessa kirjallisuudessa lähtökohta on selkeä: kirjallisuudessa kuvatut tapahtumat ja henkilöhahmot ovat aina jossakin ympäristössä johonkin aikaan. Kurikka lainaa ranskalaista kulttuurintutkijaa Michel de Certeau’a: “Jokainen tarina on matkakertomus”.

Nykykirjailijoistammekin erottuu todellisia paikkakirjailijoita. Kun mietin 2000-luvulla kirjoitettua - hyvinkin uutta kirjallisuutta - Kuopio on tietenkin Sirpa Kähkönen, Turku Reijo Mäki, mutta myös Iida Rauma. Jo mainittu Hämeenlinna, no tietysti Juha Itkonen! Päivi Alasalmi on Tampere. Kotikaupunkini Helsinki on Pirkko Saisio ja Mikko Rimminen, mutta myös Sisko Savonlahti, Jukka Viikilä ja Koko Hubara.

Sain olla mukana taltioimassa suomalaista kirjallista maisemaa, kun teimme viitisentoista vuotta sitten Kirjamaa-ohjelmaa. Kävimme paitsi suurimmissa kaupungeissa, myös Euroopan tyhjentyvissä syrjäkylissä Keski-Suomessa, Pohjanmaalla, Kainuussa ja Lapissa. Tapasimme yli sata suomalaista kirjailijaa ja kirjallisuuden ystävää.

Olen onnellinen eläessäni osin fiktiivisessä kaupungissa.

Kirjailijat esittelivät elämälleen ja teoksilleen tärkeitä paikkoja. Osa oli sijoittanut tarinansa todellisiin paikkoihin, osa keksittyihin, mutta tutunoloisiin ympäristöihin. Jyväskylän Lutakossa sijaitseva, vaneritehtaan johtajan kodiksi vuonna 1924 rakennettu ja nykyään teknologiayrityksen pääkonttorina toimiva Schaumanin linna on minulle Pirjo Hassisen Suistola-romaanin ylellinen hoitokoti, jossa onnettomuudessa halvaantunut kirjan henkilö makaa.

Helsingin Kontula ei ole enää ainoastaan nuoruuden lempiyhtyeeni syntypaikka, vaan myös Kjell Westön Älä käy yöhön yksin -romaanin fiktiivinen lähiö Männistö, jonka esikuva Kontula on kirjailijalle ollut.

Nykyään mietin, polttelevatko Westön ja Hassan Blasimin Allah99:n (suom. Sampsa Peltonen) henkilöt sätkiään samalla itähelsinkiläisellä parvekkeella välillään vuosikymmeniä. Kirjallisuus muokkaa mielikuvia paikoista. Olen onnellinen eläessäni osin fiktiivisessä kaupungissa.

Teimme kirjakartan! Pääset tutkimaan sitä ja lisäämään oman ehdotuksesi tästä.

Johanna Vuoksenmaalle maantieteellisen kehys toi turvaa. Kirjoittaessa kirjailijan - vaikka hän loisikin vain todellisen kaltaisia paikkoja - on tukeuduttava muistikuviin. Kun muistikuvat ovat eläviä, myös tekstistä tulee tarkkaa ja elävää. Lukijallekin kirjojen paikat ovat ”turvallisia” maamerkkejä. Niiden kautta liitymme osaksi tarinaa, kuulumme jonnekin.

Fiktio synnyttää uusia jonnekin kuulumisen kokemuksia.

Syntyperäisenä helsinkiläisenä kirjallisuuden Helsinki-kuvaukset - realistiset ja kuvitteellisemmatkin - ovat minulle läheisimpiä. Ajattelen vaikkapa Mikko Rimmistä. Kun kävelen keskustasta Kallioon, kuvittelen näkeväni Kaisaniemen kentän reunassa Pölkyn kentänhoitajan. Helsinginkadun lippakioskilla norkoilevat Pussikaljaromaanin Marsalkka, Lihi ja Henninen. Kruununhaka ei ole vain hallitusneuvottelujen pääkallopaikan Säätytalon kaupunginosa, vaan myös Jos se näyttää siltä -romaanin Lyyn elämänluisun näyttämö.

Pirkko Saision kirjat ja Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. saivat minut nuorena haluamaan kiihkeästi Kallioon. Kallio taitaa olla Suomen kirjallisin kaupunginosa, joka vuosi ilmestyy kirjoja, joissa kuljetaan sen katuja.

Fiktio tuo lukijalle läheisyyden tunteen ja vahvistaa rakkautta paikkaan. Mutta se myös synnyttää uusia jonnekin kuulumisen kokemuksia.

Teimme työryhmän kanssa muutama vuosi sitten kirjailijadokumenttia Rosa Liksomista. Kuvasimme Aavasaksan vaaralla Ylitorniossa. Liksom sanoi, että mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä voimakkaammin hänen lapsuutensa peräpohjalainen maisema vaikuttaa kirjoittamiseen. Oman lapsuuteni ympäristö oli toinen, mutta Liksomin kirjojen kautta olen heittäytynyt niin syvälle tornionjokilaaksolaiseen maisemaan, että siitä on tullut osa mieleni maantiedettä.

Westön Finlandia-palkitulla romaanilla on oiva nimi: Missä kuljimme kerran (suom. Katriina Savolainen). Kun katselen kirjahyllyni kirjoja, ajattelen noita kolmea sanaa ja muistan paikat, joihin kirjat ovat minut vieneet.