Essee: Muutin nuorena Pariisiin romanttisten kliseiden perässä enkä pettynyt – muistoissa on nyt myös surua

Annastiina Heikkilä muutti nuorena Pariisiin, asui kirjakaupassa, kiipeili katoilla ja nautti huumaavasta vapaudesta. Maailmankuulun kotikaupungin tuntevat kaikki. Omia muistojaan oppii varjelemaan, mustasukkaisestikin, Heikkilä kirjoittaa esseessään.

​​Pariisissa on juutalainen ravintola, jossa on punainen julkisivu ja pöydät aina täynnä. Chez Marianne tuntuu olleen paikallaan Marais’n kaupunginosassa ikuisuuden – tai ainakin koko sen ajan, jonka olen itse tuntenut Pariisin. Falafelit ja paahdetut paprikat maistuvat aina samalta ja tarjoilija on yhtä kyllästynyt.

Ravintolassa ei ole mitään ihmeellistä, mutta nykyään en voi kävellä sen ohi tuntematta ikävää. Mietin siskoani, jonka kanssa jaoin ravintolan terassilla vuosi sitten meze-lautasen. Lempeä kevätaurinko lämmitti käsivarsia ja söimme hyvällä ruokahalulla, kuten aina. Sisko oli kuitenkin vakavasti sairas ja tuo oli hänen viimeinen Pariisin-reissunsa. Tiesimme sen molemmat siinä istuessamme.

Itse asiassa koko Marais’n kaupunginosa muistuttaa minua nykyään sisarestani. Osaan jokaisen kadunkulman ulkoa, mutta katselen niitä vähän eri silmin. Muistot ovat värittäneet kaiken kirkkaammaksi, tai painavammaksi.

Vaikka sellainenhan Pariisi joka tapauksessa on: keskittymä muistoja. Kaupungin kadut eivät ole pelkkiä kulkuväyliä eivätkä talot asuinpaikkoja. Niihin on latautunut toiveita ja surua. Muistan minkä puun alla olen joskus riidellyt ja missä suudellut. Muistan puistonpenkin, jolla olen istunut yksinäisenä teini-ikäisenä ja aukion, jonka reunalla jouduin aikuisena toimittajana ryöstetyksi juuri ennen keltaliivisten mielenosoittajien protesteista kertovaa TV-suoraa.

En osaa aina erottaa, mihin henkilökohtainen loppuu ja mistä Pariisin historia alkaa. Ennen kuin olin edes asunut Pariisissa, värittivät odotuksiani kaupungista menneet ihmiskohtalot ja populaarikulttuurin luomat mielikuvat. Haaveilin kirjoittavani pariisilaiskahvilan nurkkapöydässä esikoisromaania kuten Françoise Sagan ja luuhaavani yöt Henri de Toulouse-Lautrecin julisteiden kuvaamissa Montmartren hämyisissä klubeissa. Fantasioin pienestä ranskalaisesta parvekkeesta ja kroissanttiaamupaloista.

Pariisi oli ja on romanttinen klisee, jota kierrätetään kirjoissa ja sarjoissa ja jonka avulla myydään hajuvesiä ja huulipunia. Sen vetovoima ei perustu yksittäisiin museoihin tai monumentteihin vaan loistavaan maineeseen.

Katsoin nuorena kaikki Pariisista kertovat elokuvat, sillä kaupunki edusti minulle kauneutta ja vapautta, jota Helsingistä tuntui puuttuvan. Viimeiseen hengenvetoon, Cléo viidestä seitsemään ja Rakkautta ennen auringonlaskua -elokuvia tuijottaessani tulevaisuudensuunnitelmani hahmottui: halusin istuskella Seinen vasemman rannan kahviloissa ja juoda taiteilijoiden kanssa punaviiniä.

Kun muutin kaupunkiin lukion jälkeen, koin aluksi uskonnollisen kaltaista ihmetystä. Kävelin pitkin Seinen siltoja ja hengitin kaupungin ilmaa ja valoa. Samoilin pitkin vehreitä bulevardeja ja tuntemattomia pikkukatuja, kunnes jalkani olivat rakoilla. Istahdin katukahvilan terassille ja tunsin olevani osa jotain ikuista.

Kun nyt ajattelen, oli tuo ikuinen tuttua elokuvista. Pariisi oli peili, johon heijastin omia toiveitani – kuten moni minua ennen. Kaupunkia koskevat kollektiiviset muistot eivät olleet kuitenkaan keinotekoisia tai turhia, vaan ne lisäsivät kerroksia omiin kokemuksiini. Muistot tekivät Pariisista minulle vielä elävämmän ja entistä runsaamman.

Neuvo kuulosti pöljältä, mutta minulla ei ollut varasuunnitelmaa eikä rahaa.

Kirkkaimmat muistot ensimmäisiltä Pariisin-vuosiltani liittyvät Seinen vasemmalla rannalla sijaitsevaan maailman kenties kuuluisimpaan kirjakauppaan, Shakespeare and Companyyn.

Amerikkalainen Sylvia Beach perusti vuonna 1919 divarin, jota toinen amerikkalainen George Whitman jatkoi vuonna 1951. Kun 19-vuotiaana saavuin kirjakaupan ovelle, miltei yhdeksänkymppinen Whitman pyöritti yhä kauppaa.

Olin saanut idean kirjakaupassa asumisesta luettuani siitä au pairina työskennellessäni lehtijutun. Artikkelissa kerrottiin, että nuoret kirjoittajat saivat asua Shakespeare and Companyssa ilmaiseksi ja että siellä olivat vuosien varrella oleilleet muun muassa Allen Ginsberg, William Burroughs, Anaïs Nin ja Henry Miller.

Se kuulosti paljon jännittävämmältä kuin lastenhoito. Valehtelin siis mukavalle perheelle palavaani Suomeen (en halunnut joutua selittelemään), pakkasin matkalaukkuni ja suuntasin lentokentän sijaan Saint-Michelin metroasemalle.

Pettymys oli suuri, kun Whitman kertoi ensin kaikkien divarin makuupaikkojen olevan täynnä. Kaupassa työskentelevä amerikkalainen poika huomasi kuitenkin ahdinkoni ja kehotti vaihtamaan farkut johonkin tyttömäisempään asuun.

Neuvo kuulosti pöljältä, mutta minulla ei ollut varasuunnitelmaa eikä rahaa. Menin siis viereisen kahvilan vessaan ja kaivoin laukustani kukkamekon. Esittelin se päällä Whitmanille ystävieni kanssa perustamaani kulttuurilehteä ja sain oman yläsängyn kirjakaupan toisesta kerroksesta.

Asuin instituutioksi muodostuneessa kirjakaupassa lopulta kaksi kuukautta. Diiliin kuului, että siellä piti tehdä joka päivä tunti työtä ja lukea yksi kirja.

Muistan, kuinka katselin ulos toisen kerroksen ikkunasta, josta näkyi Notre-Damen katedraali, ja kuuntelin liikenteen tasaista sorinaa. Osallistuin kirjakaupassa järjestettyihin runoiltoihin ja ihastuin niissä vierailevaan japanilaisbrittiläiseen poikaan, jonka kanssa kiipeilin Pariisin katoilla (myöhemmin opin, että harrastuksella oli nimi: parkour). Olivatkohan kirjakaupassa ennen minua asuneet nuoret kokeneet samanlaista huumaavaa vapautta?

Toisaalta arkeni oli aika karua. Seinen vasen ranta oli jo 2000-luvun alussa täynnä rihkamakauppoja ja kärttyisiä eläkeläisiä eikä minulla ollut varaa istuskella kuuluisissa kahviloissa, joista amerikkalaisturistit olivat syrjäyttäneet filosofit.

Käytin vähät rahani ostaakseni katukojuista mahdollisimman halpaa ja mahdollisimman kaloripitoista syötävää. Sängyssäni oli luteita, joten raavin niiden puremia. Peseydyin yleisessä suihkussa. Oli kevät, mutta Pariisissa satoi koko ajan.

Yhtenä koleana viikonloppuna yritin lähteä ystäväni kanssa tanssimaan, mutten löytänyt ulkovaatteitani. Eksentrinen Whitman oli piilottanut ne – miksi, ken tietää: hän halusi kai suojella tai kontrolloida minua, olinhan kirjakaupan asukkaista nuorin ja ainoa nainen. En halunnut nostaa asiasta meteliä tai kävellä koleassa yössä pelkässä villatakissa – keski-ikäiset miehet huutelivat perääni muutenkin – ja jätin tanssin väliin ja jäin sänkyyni lukemaan.

Nykyisessä #metoon jälkeisessä ajassa vaatteiden takavarikoiminen tuntuu jokseenkin asiattomalta. Aikanaan kuvittelin sen kuuluvan Pariisiin ja ratkoin asian hiipimällä Whitmanin asuinkerrokseen, etsimällä takkini ja unohtamalla koko jutun.

En halua nähdä nauravia turisteja, opastekylttejä enkä iloisia lappusia, joita hyllyihin on kiinnitetty.

Kävelen nykyään silloin tällöin kirjakaupan ohi, mutta poikkean sisään enää harvoin. Shakespeare and Company on muuttunut turistinähtävyydeksi, jonne pitää jonottaa. Kierreportaat ovat paikallaan, mutta entinen yläsänkyni ja vanhat plyysisohvat ovat kadonneet, mikä, luteet muistaen, ei ole ehkä huonokaan juttu.

Kirjakauppaan tiivistyy niin paljon muistoja, että siellä käyminen vaatii tietyn mielentilan. Haluan varjella mielikuvia, jotka minulla paikasta on. En halua nähdä nauravia turisteja, opastekylttejä enkä iloisia lappusia, joita hyllyihin on kiinnitetty. Minun kirjakaupassani ei ollut sellaisia, ne eivät olleet kärttyisän ja takkeja varastelevan George Whitmanin juttu.

En välttele kirjakauppaa siksi, että muistoni olisivat hyviä tai huonoja. Välttelen paikkaa siksi, että muistoni ovat omiani. En halua sotkea mielikuviini muita ihmisiä enkä varsinkaan lukea Shakespeare and Companysta kirjoitettuja kymmeniä kirjoja. Ne ovat jonkun muun haaveita ja pettymyksiä - tai, mikä oikeastaan vielä pahempaa, näennäisen objektiivisia historiallisia katsauksia, joissa ylistetään kirjallisuusalan legendoja.

Varjelen omia kirjakauppamuistojani siksikin, että olen koko Pariisista hieman mustasukkainen. Pariisi on kaupunkien kaupunki, jota katsellaan miljoonien kirjojen, taulujen, elokuvien ja valokuvien lävitse. Se on ollut myös suuresta vallankumouksesta asti symboli vapaudelle. Kaupunki, josta on tultu vuosisatojen ajan etsimään uutta suuntaa tai toivomaan kohtalokasta käännettä.

Minä haluaisin pitää Pariisin myös oman nuoruuteni ja siihen liittyneen kuolemattomuuden tunteen vertauskuvana. Tiedän kyllä, ettei se ole mahdollista, sillä Pariisissa henkilökohtaiset muistot sekoittuvat väistämättä kollektiiviseen muistiin. Kaupunki ja kuolemattomuus ovat jaettua illuusioita.

Voin kävellä Chez Marianne -ravintolan ohi, mutta en pysty enää istumaan sen terassipöytään.

Sitten on vielä paikkoihin liittyviä muistoja, jotka ovat niin vahvoja, että ne ylittävät kaiken edellämainitun. Muistoja, jotka ovat niin tärkeitä, ettei niitä tarvitse erikseen suojella.

Sellaisia ovat viimeiset Pariisin-päiväni siskoni kanssa. Voin kävellä Chez Marianne -ravintolan ohi, mutta en pysty enää istumaan sen terassipöytään. En siksi, etten haluaisi, vaan siksi, etten voi.

Muistoni siskosta tuossa pöydässä on niin merkityksellinen, ettei mikään sitä edeltänyt tai seuraava hetki enää mahdu kuvaan. En pysty kuvittelemaan, että istuisin ja joisin tyhjässä pöydässä siskoni muistolle kahvia. Ajatus on kenties kaunis, mutta mahdoton.

Siskoni on ominut tuon ravintolapöydän – oikeastaan koko korttelin – ja se sopii minulle. Ohitan pöydän ja ajattelen, että muistoni Pariisista ovat onneksi enemmän kuin kaupungin tarjoama fyysinen todellisuus.