Ruokajonoista on tullut pysyvä ilmiö

Tutkimusten mukaan Suomessa ruoka-apuun turvautuu hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja myös työssäkäyviä.

Suomalaiseen katukuvaan ruoka-apu ilmestyi 1990-luvun laman seurauksena. Vuonna 1995 kirkon piirissä perustettiin Suomen ensimmäiset ruokapankit, ja niistä muodostui selkeä paikka EU:n ruoka-avun jakamiselle. Kansallisen talouskriisin keskellä ruoka-avun ajateltiin olevan väliaikainen apu. Mutta miksi meillä on edelleen ruokajonoja?

Kysymykseen vastaa tutkija Anna Sofia Salonen. Hän on syntynyt 1980-luvulla, ja ruoka-apuun liittyvät kysymykset ovat olleet Salosen mielenkiinnon kohteena 2000-luvun alkupuolelta lähtien. Hän on myös tutkinut aihetta. Salonen työskentelee yliopiston lehtorina Itä-Suomen yliopistossa.

– Hyvä kysymys, miksi ruokajonoja on yhä. Ehkä siihen ei kuitenkaan suoraan voi vastata. Laman aikaan ihmiset olivat vaikeassa taloudellisessa ja sosiaalisessa tilanteessa. Samaan aikaan tiettyjen poliittisten päätösten seurauksena yhteiskunnallista tukiverkkoa purettiin, ja se aiheutti huono-osaisuutta, kertoo Salonen.

Suomen perustuslaki turvaa jokaisella oikeuden perustoimeentulon turvaan, eli Suomessa julkisella vallalla on vastuu myös sellaisten ihmisten hyvinvoinnista, jotka eivät sairauden, riippuvuuden, elämäntilanteen tai jonkun muun syyn vuoksi kykene huolehtimaan itsestään. Kansainvälisessä tutkimuksessa 1990-luvulla viitattiin pohjoismaisiin hyvinvointiyhteiskuntiin esimerkkinä siitä, ettei ruoka-apua tarvita. Kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa ruoka-avulle oli selkeä tarve. Ruokajonot muodostivat särön 1990-luvulla suomalaisen hyvinvointivaltion ideaan.

– Minun kysymykseni nuorena tutkijana oli, miten tätä pitäisi tulkita. Onko niin, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ei suojaakaan ihmisiä siltä, että tarvitsemme mittavaa ruoka-apujärjestelmää? Vai pitääkö meidän kyseenalaistaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan hyvinvointijärjestelmä? Tämä on edelleenkin se kysymys, johon etsin vastausta, sanoo Salonen.

Nyt elämme vuotta 2023 ja puhumme ruoka-avusta Suomessa, joten voimme todeta, etteivät asiat menneet ihan niin kuin kuviteltiin.

Tutkija Anna Sofia Salonen.

Suomessa 1990-luvun laman aikaan käytiin yhteiskunnallista keskustelua ruoka-avun oikeutuksesta. Näkökulmat keskusteluissa jakaantuivat Salosen mukaan diakoniatyössä kahteen koulukuntaan. Jotkut näkivät, että ruoka-avun antaminen on juuri sitä, mitä kristillisen yhteisön pitääkin tehdä eli auttaa hädässä olevia ihmisiä. Mutta joidenkin mielestä ruoka-avun antamiseen liittyi myös riskejä.

– Osa näki, että kun kirkko kantaa ihmisistä vastuuta, niin samalla se antaa julkisen vallan paeta vastuutaan. Joidenkin mielestä kirkko antoi tätä kautta tilaa toisenlaiselle hyvinvointivaltion eetokselle, jossa köyhistä huolehtiminen kuuluu vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen, kertoo Salonen.

Ruoka-avun ajateltiin Salosen mukaan olevan reaktiivista apua: kirkko ja kolmannen sektorin järjestöt auttavat niitä, jotka putoavat turvaverkon läpi. Kun talous lähtee kasvu-uralle, niin hyvinvointiyhteiskunta ottaa sitten kopin ihmisistä.

– Lama nähtiin eräänlaisena taloudellisten markkinoiden häiriönä. Kun häiriö korjaantuu, niin palataan siihen visioon, jossa aiemmin oli oltu. Nyt elämme vuotta 2023 ja puhumme ruoka-avusta Suomessa, joten voimme todeta, etteivät asiat menneet ihan niin kuin kuviteltiin, pohtii Salonen

Suomalaisessa yhteiskunnassa aika vähän keskustellaan siitä, pitäisikö ruoka-apua olla vai ei.

Tutkija Anna Sofia Salonen.

Ruoka-apuun liittyvissä tarinoissa korostetaan, että kyse on väliaikaisuudesta ja eräänlaisesta hätäavusta poikkeuksellisessa tilanteessa kuten lamassa tai taantumassa. Ruoka-avun narratiivi toistuu samankaltaisena monissa yhteiskunnissa kuten Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

– Esimerkiksi Kanadassa oli 1980-luvulla taloudellinen taantuma ja samaan aikaan tehtiin tiettyjä poliittisia muutoksia, jotka synnyttivät huono-osaisuutta ja tarpeen ruoka-avulle. Ruoka-apu oli tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta siitä tuli pysyvä, kertoo Salonen.

Useissa Euroopan maissa ruoka-avun merkitys ihmisten selviytymisen kannalta on korostunut erityisesti 2000-luvun lopun ja 2010-luvun alun taloudellisesti vaikeina aikoina, kirjoittavat Juho Saari ja Maria Ohisalo Kuka seisoo leipäjonossa -artikkelissa.

Tutkimusten mukaan Suomessa ruoka-apuun turvautuu hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä ja myös työssäkäyviä. Kyseessä on niin sanottu working poor -ilmiö eli työstä saa niin pientä palkkaa, ettei se riitä elämiseen. Samaan aikaan ei kuitenkaan saa sosiaalietuuksia, koska tulot ylittävät sallitut rajat. Suomessa on arvioiden mukaan noin 200 000 työssäkäyvää köyhää.

Onko meillä kykyä ja halua kuvitella sellaista yhteiskuntaa, jossa ruoka-apua ei tarvita. Mitä kaikkea se vaatisi?

Tutkija Anna Sofia Salonen.

Tätä aikaa leimaavat toisiinsa risteävät kriisit, kuten koronapandemia, Ukrainan sota ja inflaatio. Ne ovat vaikuttaneet ruoka-avun tarpeen lisääntymiseen. Ruoka-avun vakiintuminen on Salosen mukaan kasvun sivutuote ja ruoka-apuun liittyvä kriittinen keskustelu on hiipunut.

– Suomalaisessa yhteiskunnassa aika vähän keskustellaan siitä, pitäisikö ruoka-apua olla vai ei. Enemmän puhutaan siitä, kuinka ruokaa voi jakaa tehokkaasti. Sen rinnalle on tullut myös sosiaalisia ja ekologisia näkökulmia, sanoo Anna Sofia Salonen.

Olemmeko siis yhteiskuntana hyväksyneet ruokajonot?

– Siltä se näyttää. Ehkä meiltä puuttuu puhetapoja, joissa hakisimme vaihtoehtoja, pohtii Salonen.

Parhaillaan Salonen johtaa johtaa Utopioita ruokajonoista -tutkimushanketta, jossa etsitään ruoka-avun toisenlaisen tulevaisuuden tarinoita. Hankkeen tavoitteena on uudistaa yhteiskunnallista keskustelua tuomalla siihen mukaan moniäänisyyttä. Tutkimushanketta rahoittaa Koneen säätiö.

– Onko meillä kykyä ja halua kuvitella sellaista yhteiskuntaa, jossa ruoka-apua ei tarvita. Mitä kaikkea se vaatisi? Minkä kaiken pitäisi muuttua? Olisimmeko me valmiita niihin muutoksiin? Keiden puolesta ja keiden kanssa muutoksia tehtäisiin? sanoo Salonen.

Kerro kokemuksistasi sunnuntaihin 1.10.2023 mennessä.