Matkalla hiljaisuuteen
Tuomas Karemo sai kuulla viime talvena, että hänen syöpänsä on parantumaton. Suurimpana tukena hänelle on ollut Kaija Saariahon taide. ”Saariaho tutki, miten lintujen laulu heijastuu märkien lehtien pinnoista metsässä.”
Käteni ovat hikiset ja pelkään tippuvani Radion sinfoniaorkesterin päälle. Istun Musiikkitalon korkeuksissa parven ensimmäisellä penkkirivillä, joka on miltei kiinni turvakaiteessa.
Korkeuttakin pyörryttävämpää on musiikki, jossa tiputaan ylhäältä alas ja voihkitaan kuin viimeisillä voimilla. Siltä kuulostaa Kaija Saariahon viimeiseksi jäänyt teos HUSH, jonka säveltäjä sai valmiiksi kuolinvuoteellaan viime keväänä.
Olin lukenut ennen konserttia, että Saariaho oli pyytänyt sävellysvaiheessa solisti Verneri Pohjolaa kuvailemaan instrumentillaan, miltä kaivoon tippuminen kuulostaa. Tiedän, miltä se tuntuu.
Sain kuulla reilut puoli vuotta sitten, että syöpäni on muuttunut parantumattomaksi. Uutisen jälkeen tuntui kuin olisin pudonnut syvään kaivoon. Se on pimeä ja yksinäinen paikka, jossa omat ajatukset kaikuvat liikaa.
Samoihin aikoihin Saariahon maailma alkoi vetää minua puoleensa. En ole ihan varma miksi, mutta aloin ehkä kaivata taiteelta enemmän syvyyttä ja terapiaa kuin koskaan aiemmin.
Löysin tieni kaivon pohjalta sateiseen metsään
Olen elänyt tähänastisen elämäni maailmassa, joka perustuu mehukkaisiin otsikoihin ja uutiskynnyksen ylittäviin tapahtumiin. Aloin kiinnostua diagnoosin jälkeen enemmän aiheista, jotka eivät taivu uutisiksi tai somepostauksiksi.
Saariahon tapa hahmottaa maailmaa alkoi puhutella minua. Halusin oppia näkemään ja kokemaan elämää samalla tavalla kuin hän, vaikka en edes ollut varma, mitä se tarkoittaa.
Saariaho tutki asioita, jotka syntyvät hitaasti, ovat piilossa ja joita on vaikeaa tavoittaa sanoilla: yöllä nähtyjen unien vaikutuksia seuraavaan päivään tai sitä, miten lintujen laulu heijastuu märkien lehtien pinnoista metsässä.
Luin vastikään uutisen valtavasta villiviinistä, joka oli romahtanut töölöläisen kerrostalon seinältä maahan. Uuden kasvamisessa kestää 25 vuotta ja sitten se romahtaa taas. Ensimmäinen ajatukseni oli, että mitähän Saariaho sanoisi tähän.
En ehtinyt tavata Saariahoa kasvotusten, mutta onneksi tarjolla on runsaasti haastatteluita, kirjoituksia ja tutkielmia. Niiden ja hänen musiikkinsa avulla olen pystynyt opiskelemaan säveltäjän herkistymistä, hiljentymistä ja suhdetta sisäisiin kuviin. Hän tuntui näkevän johonkin toiseen ulottuvuuteen.
Jotta voi ymmärtää hiljaisuutta, täytyy oppia herkistymään
Saariaho-suhteeni ei ole aina ollut näin lämmin. Se alkoi muuttua vasta muutama vuosi sitten. Pitkään pidin Saariahoa yliarvostettuna, enkä ymmärtänyt hänen musiikkiaan. Se kuulosti vaikealta ja unettavalta.
Koin samaa ulkopuolisuutta muutoinkin klassisen musiikin konserteissa ja seuratessani musiikista käytyjä hienostuneita keskusteluja. Olin vielä parikymppisenä kiinnostunut klassisesta musiikista ja yritin perehtyä siihen, mutta keski-iän kynnyksellä aloin luovuttaa.
Tulppana oli se, että lähestyin Saariahon taidetta äly edellä, pinnistellen. Merkittävä käänne tapahtui, kun luin viime talvena Pekka Hakon kirjoittaman kauniin teoksen Kristallista savuksi – Kaija Saariahon maailma (2022).
Siinä siteerataan vanhaa haastattelua, jossa Saariaho sanoo: ”Tässä maailmassa äly on yliarvostettua, haluan korostaa herkkyyttä, intuitiota.”
Ajatuksessa ei ole sinänsä mitään uutta – taide, herkkyys ja intuitio niputetaan usein yhteen. Tällä kertaa ymmärsin lukemani aiempaa syvemmin. En ollut kyennyt antautumaan Saariahon musiikille ennen kuin olin lukenut Hakon teoksesta nuo sanat.
Ehkä kykenin herkistymään tietynlaiselle taiteelle ja ajattelulle vasta siinä vaiheessa, kun ruumiini sairastui. Muilta osin luonteeni on pysynyt käsittääkseni samana, etenkin sen huonoimmat puolet.
HUSH on elämäni suurin ryhmäterapiasessio
Olin poikkeuksellisen herkässä tilassa, kun istuin kuuntelemassa Musiikkitaloon Saariahon HUSHin elokuun lopulla. Se on elämäni fyysisin ja terapeuttisin taidekokemus. Fyysisintä oli syövän läsnäolo. Menin syöpäsairaana kokemaan syöpään kuolleen säveltäjän viimeisen teoksen.
Ennen konserttia yritin psyykata itseäni. Tuumailin, että syöpäni auttaisi teoksen ymmärtämisessä. Tämä saattoi olla puolustusmekanismi, jolla toivoin pysyväni konsertin ajan järjissäni. Aloin pelätä, että ehkä HUSH on liikaa mielelleni, joka on ollut koetuksella jo pelkästään kontrolleissa ravaamisesta.
Kuolema ja sairaus ovat läsnä läpi konserton: sen kolmannessa osassa voi kuulla magneettikuvauslaitteen ääniä. Mielessäni liitin teoksen nimenkin sairauteeni, koska ilman viimeistä kirjainta se on sama kuin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin lyhenne.
Konsertin alkupuolella tunsin kipua vasemmassa kyljessäni. Siihen on jäänyt hermovaurio syöpäleikkauksista. Kipu muistutti säveltäjä Mika Vainiosta (1963–2017). Vainion musiikki auttoi minua Saariahon taiteen löytämisessä.
Kun luin Vainion kuolemasta keväällä vuonna 2017, olin toipumassa ensimmäisestä syöpäleikkauksestani. Vainion levyihin uppoutuminen auttoi haavasäryn kestämisessä. Näin hänen musiikkinsa sai uuden fyysisen ulottuvuuden.
Saariaholla ja Vainiolla on paljon yhteistä. Kummallakin säveltäjällä tuntui olleen poikkeuksellisen kehittynyt kyky tarkastella jotain tiettyä ääntä ja keskittyä siihen poikkeuksellisella intensiteetillä. Heitä voisi kuvailla äänen supermaistajiksi.
Heidän musiikkiaan kuuntelemalla olen löytänyt äänet eri tavalla kuin aiemmassa, syöpää edeltävässä elämässäni. He vaativat kuulijalta paljon keskittymistä, koska heidän musiikkinsa on riisuttu kaikesta turhasta.
Saariahon musiikkia soittaneet ovat sanoneet, että nuotilta katsottuna hänen teoksensa vaikuttavat helpolta, mutta soittaessa joutuu äärimmäisen koville ja nimenomaan henkisesti. Kuulijana koen olevani samassa asemassa, etenkin hiljaisissa kohdissa.
Kovimmalle tämä taito joutui Musiikkitalossa HUSHin konsertissa, jossa fyysisten kipujen lisäksi tunsin tulevani työnnetyksi henkisesti ääritilaan. Etukäteen olin pelännyt eniten teoksen lopun pitkää hiljaisuutta. Mitä jos en kestä sitä?
Kun soittimet vaikenivat, koin kuitenkin olevani turvassa.
Täydessä konserttisalissa tuntui siltä kuin olisin osallistunut elämäni suurimpaan ryhmäterapiasessioon. Se oli meidän yhteinen hiljaisuutemme. Koin muiden läsnäolon suurena helpotuksena. Normaalisti muu yleisö on minulle häiriötekijä.
Yleisöystävällinen kuolonkorahdus
Saariahon musiikki auttoi minua kuolemisen ja kuoleman ymmärtämisessä. Kokemus ei ollut miellyttävä, mutta ei sen pidäkään olla. Kuoleminen on kamalaa. Kuolemaan liittyvä hiljaisuus tuntuu pelottavalta. Miksi niitä pitäisi lähestyä taiteessa yleisöystävällisesti?
Vain harvat taiteilijat osaavat puskea sekä yleisönsä että tutkijansa ääritilaan. Hyvä taide pakottaa yleisön puntaroimaan taiteen ja elämän olennaisimpia kysymyksiä. Saariaho kuuluu näihin harvoihin tekijöihin.
Kirjailija Antti Hurskainen sanoo Helsingin Sanomien vaikeaa kirjallisuutta käsittelevässä artikkelissa, että yksi kirjallisuuden tehtävistä on tutkia kuolemista, ”sellaista, mihin arki ei yllä.”
Jos lukija jättää kirjan kesken, johtuu se Hurskaisen mukaan primitiivisestä kieltoreaktiosta. Hänen mielestään taustalla on se, että ihminen joutuu liian lähelle omaa kuolevaisuuttaan.
Olen samaa mieltä Hurskaisen kanssa. Lisäisin HUSHin kokeneena sen, että musiikin ja muiden taiteenlajien tulee pystyä samaan. Teosta kuunnellessa olin sekä henkisesti että fyysisesti kuin jyrkänteen reunalla.
Aistin, että HUSH oli vaikea kokemus myös muille yleisössä. Kuolleen säveltäjän viimeiseksi jääneen teoksen kuuleminen ensimmäistä kertaa oli jo ajatuksena sellainen, että se herätti kollektiivista ylilatautumista. En ihmettelisi konsertin menneen monella ohi, koska kaiken etukäteistiedon kanssa oli vaikeaa kyetä olemaan läsnä.
En pystynyt kuuntelemaan teosta kriittisesti. Ilmeisesti eivät kriitikotkaan – HUSH vaikuttaa arvosteluiden perusteella poikkeustapaukselta, josta on kirjoitettu verrattain myötämielisesti, ikään kuin se olisi jätetty kriittisen tarkastelun ulkopuolelle.
Kuolemalle ei ole sanoja
Suhteeni kuolemaan on muuttunut pelokkaammaksi ja katkerammaksi. En tiedä, mitä kuoleman ajatteleminen edes tarkoittaa. Ehkä kuolemaa ei voi lopulta käsitellä sanoilla.
Töölössä romahtanutta villiviiniä pystyn kuvailemaan verbaalisesti ja ymmärrän seinää pitkin kasvavan köynnöskasvin, koska se on konkreettinen. Kuolema on jotain muuta.
Olen miettinyt pitkin kesää, mitä Saariaho koki ja kävi läpi elämänsä viimeisinä kuukausina. Vielä alkukesästä olin vakuuttunut siitä, että hän oli sujut kuoleman kanssa – olihan kyseessä niin ylivoimainen poikkeusyksilö.
Keskustelin Saariahon pitkään tunteneen pianisti Tuija Hakkilan kanssa heinäkuussa, kun valmistauduin haastattelemaan Saariahon leskeä. Hakkila kertoi käyneensä keväällä ystävänsä luona, kun tämä oli jo huonossa kunnossa. Saariaho pyysi häntä soittamaan Chopinia.
”Kun aloin soittaa Chopinin Nokturnoa cis-mollissa, Kaija puhkesi itkuun. En ollut nähnyt hänen koskaan aiemmin reagoineen tällä tavalla. Teos ehkä herätti fyysiseksi kivuksi Kaijan surun siitä, että hän joutuu pian jättämään tämän maailman – ja tämän musiikin”, kertoi Hakkila.
Minulle tieto oli kaikessa surullisuudessaan lohduttava. Toisaalta en voi tietää, mitä Saariaho lopulta tunsi ja kävi läpi.
HUSH on Saariahon omien sanojen mukaan hänen matkansa hiljaisuuteen. En tiedä, kuinka kauan oma matkani hiljaisuuteen vielä kestää ja mikä on jäljellä oleva elinaikani.
Sen kuitenkin tiedän, että Kaija Saariaho on auttanut minua matkallani hiljaisuuteen, mistä olen hänelle hyvin kiitollinen. Konsertin jälkeen näin ympärilläni, etten ole ainoa, joka kokee samaa kiitollisuutta.
Kuvatekstit ovat sitaatteja Kaija Saariahon ajatuksista ja unista Pekka Hakon kirjasta Kristallista savuksi Kaija Saariahon maailma (Otava 2022). Lähteenä käytetty myös Pekka Hakon toimittamaa teosta Aistit, uni, rakkaus (Lurra Editions 2012).
' /%3E%3C/svg%3E)
