Essee: Toimittaja opetteli tärisemään toipuakseen loppuunpalamisesta, kun mikään muu ei auttanut – se osoitti, että ihmisen luontosuhde on rikki
Toimittaja Lotta Närhi on kokeillut lähes kaikkea mahdollista rentoutuakseen. Tärinäharjoitusten kautta hän huomasi ajautuneensa paljon kauemmas luonnosta kuin oli ajatellutkaan.
Makaan hyvinvointistudion lattialla ja tärisen.
Tärinä alkaa lantiosta, laskeutuu reisiä pitkin polviin ja kiipeää vatsaa pitkin ylöspäin. Pallean kohdalla se pysähtyy tunnustelemaan: ei sovi kulkea kerralla liian pitkälle.
Ensin luulen, että tärisytän lihaksia tahallani. Ei kai keho tällaista itsekseen tekisi, käskemättä?
Sitten ohjaaja neuvoo vapauttamaan jalat perhosasennon jännityksestä ja laskemaan jalkapohjat lattiaa vasten. En pysty enää huijaamaan itseäni. Tärinä jatkuu, vaikka en tee enää mitään.
TRE eli Tension and Trauma Releasing Exercises on stressinpurkumenetelmä. Siinä pyritään aktivoimaan lantionseudun lihaksia ja käynnistämään sillä tavoin lihasten tärinä. Näin on tarkoitus purkaa kehoon kertyneitä jännityksiä; stressaavan hetken jälkeen muut eläimet tärisevät, ja kuulemma mekin tärisisimme, ellemme pitäisi sitä sosiaalisesti arveluttavana.
Ja siltä täriseminen toisten katsoessa tuntuukin. Oudolta ja vaivaannuttavalta.
Olen TRE-kurssilla, sillä en enää muista, miltä tuntuu olla rentoutunut. Joskus vuosia takaperin olen huolestunut ekokriisistä ja ryhtynyt suorittamaan opintoja, töitä ja vapaaehtoistöitä erinäisten ympäristöongelmien parissa. Merkintöjä on kertynyt hyvää vauhtia CV:seen ja vielä sitäkin vauhdikkaammin OmaKantaan: burnout, nukahtamisvaikeudet ja niin edelleen.
Sitten olen hengitellyt kelluntatankissa ja meditoinut hampaat irvessä, mutta kroonistunut ylivireys ei ole ottanut taittuakseen. Tuntuu kuin olisin irtaantunut kehostani.
TRE-studion lattialle asettuminen on kai jonkinlainen epätoivoinen yritys ravistella itseni taas olevaksi.
Luonto ja ihminen eivät ole kaksi eri asiaa
Minä koen irtaantuneeni kehostani, ihmiskunta luulee irtaantuneensa luonnosta.
Jälkimmäinen näkyy konkreettisesti luontodokumenteissa, joista on perinteisesti siivottu pois kaikki kuvausryhmään ja ihmisiin viittaavat jäljet. Vasta viime vuosina ihmisiä on alettu tuoda kuvarajauksen sisäpuolelle. Tunnustan, että ajoittain se on saanut minutkin nurisemaan: Tämänhän piti olla luontodokumentti!
Ihan kuin oikeaa luontoa olisi vain siellä, minne ihmisen kosketus ei ole vielä ulottunut.
Osallistuin joitain vuosia sitten ympäristötieteen yliopistonlehtori Risto ”Ripa” Willamon kurssille Helsingin yliopistolla. Eräällä luennolla Willamo pyysi opiskelijoita nostamaan kätensä siinä välissä, missä luonto heidän mielestään loppuu ja ei-luonto alkaa. Onko valtameren syvänne luontoa? Onko ikimetsä, onko vielä talousmetsäkin? Entä pelto, kaupunki (”sellainen Senaatintori”), luokkahuone? Virtuaalitodellisuus?
Viittasin muistaakseni kaupungin ja luokkahuoneen välissä.
Willamo kertoo minulle puhelimessa kirjanneensa ylös eri vuosikurssien vastauksia. Kaikkiaan 42 prosenttia opiskelijoista oli sijoittanut luonnon ja ei-luonnon rajan pellon ja kaupungin väliin. Kaupungin ja luokkahuoneen väli oli toiseksi suosituin.
Willamon kysely havainnollistaa, kuinka me länsimaisessa kulttuuripiirissä katsomme luonnon päättyvän siihen, mistä ihmisen vaikutus alkaa. Kulttuurimme toisintaa illuusiota ihmisen ja luonnon erillisyydestä, ja me toisinnamme sitä edelleen arjessamme. Lähdemme kaupungista retkelle ”luontoon” – sinne kun pitää erikseen mennä – ja ”luonnossa” otamme kuvia, joissa saa näkyä puita, taivasta ja vesistöjä.
Voimalinjat ja asfalttitiet niistä rajataan pois, aivan kuin luontodokumenttien kuvausryhmät rajaavat teoksistaan itsensä.
Tämä voi kuulostaa viattomalta, mutta todellisuudessa seuraukset ovat karut. Monien tutkijoiden mielestä ihmisen erillisyyttä korostava luontokäsityksemme selittää, miksi emme tee riittävästi ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi ja luontokadon pysäyttämiseksi. Ihmiset – tai ainakin hyväosaiset länsimaalaiset – kuvittelevat olevansa vaikutusten ulottumattomissa.
Ruumiistaan ei voi päästä, eikä luonnosta lähteä
Aluksi lihasten värähtely on lyhytaaltoista, jotenkin kärsimätöntä.
Mitä useammin kokeilen tärisemistä kotona, sitä aggressiivisemmaksi sykähtely kuitenkin muuttuu. Lantio riuhtoo edestakaisin, keskivartalo kouristelee, olkapäätkin alkavat hakata maata.
On kuin jokin sisälleni lukittu voima vaatisi päästä valloilleen.
Kokemus on primitiivinen. Pystyn kyllä pysäyttämään tärinän suoristamalla jalkani, mutta niin kauan kuin en sitä tee, lihakset nykivät kuin viimeistä päivää. Ajattelen, että tässä se nyt on: kehoni.
Ei irrallaan, vaan tässä. Ollut koko ajan.
Valistusfilosofi René Descartes ajatteli, että luonto on mekanistisesti toimivaa materiaa ja aineeton mieli materiasta erillään. Siis juuri niin kuin olen kokenut omankin mieleni olevan. Pohdin, miten Descartes selittäisi vääntelehtimiseni jumppamatolla. Ihanko muuten vain ruumis itseään näin ravistelee?
Valistusfilosofialla oli merkittävä vaikutus ihmisen erillisyyttä korostavan luontokäsityksen vakiintumiseen, vaikka toki aiemmatkin länsimaiset aatevirtaukset ovat alleviivanneet samaa. Kristinuskon mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, muuta luomakuntaa hallitsemaan.
Niinpä meillä on nyt maailmankuva, jossa rationaalinen ihminen on luonnon ulkopuolella. Eikä vain ulkopuolella, vaan myös yläpuolella. ”Villin luonnon” raivaaminen ja hyödyntäminen on länsimaissa merkinnyt sivistystä ja moraalisen tyhjiön täyttämistä (myös silloin, kun ”erämaa” on todellisuudessa ollut jonkin alkuperäiskansan koti).
Maailmankuvan kehitys heijastuu kieleen. Juha Kauppinen kirjoittaa kirjassaan Heräämisiä (Siltala, 2021), että englannin kielen sanalla luonto, nature, on ollut historian saatossa monia eri merkityksiä. Vasta 1600-luvulta lähtien sillä on alettu viitata luontoon materiaalisen maailman paikkana. Luonto-sanan asema kielessä on vahvistunut sitä mukaa, kun muokkaamattoman luonnon tila todellisuudessa on kaventunut.
”Luonto ei merkitse kaikkea, vaan kaikkea paitsi ihmistä”, Kauppinen kirjoittaa.
Todellisuudessa ihmiskunta ei pääse luonnosta irti sen enempää kuin minä kehostani. Olemme samaa ainetta kuin kaikki muukin elämä: samoja atomeja, samaa DNA:ta.
Saman evoluutioprosessin muovaamia elonkirjon ilmentymiä.
Luonto ei lopu ihomme ulkopinnalle vaan jatkuu katkeamatta myös meissä. Tämän lääketiedekin vahvistaa. Suomalaistutkijat esimerkiksi uskovat, että tulehduksellisten tautien yleistyminen liittyy yhteiskuntien kaupungistumiseen: luonnoltaan yksipuolisessa ympäristössä ihminen ei altistu mikrobeille kovin monipuolisesti. Tämä yksipuolistaa ihmisen omaa mikrobistoa, mikä puolestaan heikentää elimistön kykyä suojautua sairauksilta.
Eli kun luonto köyhtyy ihmisen ympärillä, se köyhtyy myös ihmisessä. Luontokato sairastuttaa.
Miten voisi enää selvemmin osoittaa, että ihmisen hyvinvointi on kietoutunut muun luonnon kohtaloon?
Rikkinäinen kehosuhde olikin rikkinäinen luontosuhde
Olen aina ajatellut, että minun luontosuhteeni on kestävä, koska tiedän ympäristöstä niin paljon. Osaan nyökytellä, kun asiantuntijat jankuttavat meidän olevan osa luontoa.
Vasta jumppamatolla täristessä mieleen juolahtaa, että saattaa olla myös niin, että olen hokenut perässä olemme-osa-luontoa sisäistämättä siitä mitään.
Pitkään olen pakottanut itseni suorittamaan vielä sen yhden velvollisuuden. Olen ollut olemassa vain päässäni, koska siellä kaikki tärkeä tapahtuu, ja kironnut unettomina öinä ruumistani, joka ei tottele käskyjäni rauhoittua. Ihan muina Homo Sapienseina olen käyttänyt koko rationaalisen ajattelun kapasiteettini sen sivuuttamiseen, että kurkkua kuristaa ja sykkeeni perusteella voisin yhtä hyvin olla pakenemassa tulipaloa.
Kiellä luonto ruumiissasi: luhistut. Kiellä osasi luonnossa: luhistut kaiken muun mukana.
Mitä tämä on, jos ei luonnon kieltämistä itsessään?
Tärinä on opettanut, että ruumiistaan itsensä erilliseksi kuvitteleva on aivan yhtä harhainen kuin se, joka kuvittelee irtaantuneensa luonnosta. Oikeastaan näillä ei ole mitään eroa.
Kiellä luonto ruumiissasi: luhistut. Kiellä osasi luonnossa: luhistut kaiken muun mukana.
Kun selkäni vuoron perään kurottaa kaarelle ja iskeytyy maahan, minusta tuntuu kuin eläin minussa olisi päässyt vapaaksi. Kokemus nimenomaan ei ole henkinen. Ajattelen, että tutustun siihen aineeseen, josta minut on tehty. Se on päässyt käymään niin vieraaksi.
No, auttaako tärinä, ihmiset kysyvät.
En tiedä. Olen marinoinut hermostoani burnout-kulttuurissa sellaisella antaumuksella, etten ole varma, auttaako mikään. Ainakin tässä kestää.
Silti jotain korjaavaa on jo siinä, kun päästää irti kontrollista ja antautuu omalle ruumiilleen.
Yhtäkkiä tuntuu riittämättömältä sanoa, että olen osa luontoa.
Pikemminkin minä olen luontoa.
***
Kulttuuricocktail Live -keskusteluohjelmassa käsiteltiin syyskuussa luonnon ja taiteen suhdetta. Keskustelemassa olivat valokuvaaja Juha Suonpää ja kirjailija Iida Turpeinen. Katso lähetys alta.
