Katseen kohteena
Vivi Wahlström on ollut 14-vuotiaasta asti julkisuudessa. Hän tietää, miltä epävarmassa teini-iässä tuntuu, kun tuntemattomat ihmiset kommentoivat häntä ja hänen ulkonäköään.
Mieli sekä kroppa ovat myllerryksessä. Hormonit jylläävät. Päässä kuuluu ääni:
Kuka minä olen? Olenko hyvä? Olenko riittävä? Mikä minusta tulee, vai tuleeko mitään? Olenko ruma? Olenko normaali?
Sitä kutsutaan teini-iäksi, ja se on joskus vaikeaa. Niin se oli näyttelijä Vivi Wahlströmillekin.
– Yläasteella ja lukiossa epävarmuus oli pahimmillaan. Kun keho muuttuu ja kaikkea, niin ulkonäköjutut oli tosi pinnalla. Pienikin kommentti meni herkästi tunteisiin, Wahlström, 21, sanoo.
Kun Wahlström aloitti Viola-hahmon näyttelemisen 14-vuotiaana Salatut elämät -sarjassa, kommentteja tosiaan tuli.
– Paskaa tuli ovista ja ikkunoista.
Wahlström on ollut teini-iästä asti julkisuudessa, tarkkailun kohteena, kommentoitavana.
Kova hinku esille
Aina, kun äiti otti esiin videokameran, Wahlström halusi päästä kuvattavaksi. Sellainen hän oli lapsena: linssilude.
Koulun näytelmäprojektien alkaessa hän viittasi aina nopeasti, kun kysyttiin, kuka haluaa pääroolin.
Ehkä se johtuu siitä, että isä ja kummisetä ovat molemmat näyttelijöitä, Wahlström sanoo. Hän kävi katsomassa paljon isänsä esityksiä ja ajatteli, että tuota hänkin haluaa.
– Halusin, että ihmiset katsovat minua.
Hän pääsi ensimmäisen kerran televisioon 12-vuotiaana. Ensimmäinen rooli oli viihdeohjelmassa nimeltään Big Bang, jossa Wahlström esitti Hissaminsa-nimistä hahmoa.
– Olin pikkupissis, joka selittää historiallisista ja isoista maailmantapahtumista, joista hän ei tiedä mitään. Sellainen sketsirooli.
Ohjelma oli pehmeä lasku televisioalalle, sillä Wahlströmin pätkät kuvasi hänen oma äitinsä hänen omassa huoneessaan. Ei Wahlströmistä julkkislasta tullut – vielä.
Unelma toteutui
Wahlström haki moniin eri tuotantoihin mukaan avustajaksi saadakseen jalkaa oven väliin näyttelijänä. Hän haki avustajaksi myös Salattuihin elämiin.
Avustajan pesti vaihtui yllättäen koekuvauksiin, koska Wahlströmin ikäinen näyttelijä oli juuri lopettanut sarjassa.
– Olin ihan paskakankeana, jännitti aivan helvetisti, Wahlström sanoo ja nauraa.
Hän istui vuonna 2016 alkusyksystä kaverinsa luona sängyllä saadessaan puhelun, jossa ilmoitettiin, että Violan rooli on hänen, ottaako hän sen vastaan.
– Olin, että ”what!”. Että voiko tämä olla todellista?
Wahlström muistaa, kun käveli ensimmäisen kerran Konalaan Salattujen elämien studiolle. Hän istui maskissa. Hän näki ohjaajan ja apulaisohjaajan ja kaikki kamerat ja valot ja valomiehet – ja Esko ”Ismo” Koveron, salkkarilegendan.
Alettiin kuvata, ja Wahlström ajatteli, että ei tämä ole edes totta. Kasiluokkalaisesta Wahlströmistä oli tulossa koko kansan julkkis.
”Halusin vain piiloutua”
Kannelmäen yläkoulussa Wahlström sai usein kuulla huutelua: ”mitä salkkaritähti! Hähähää!”
Ei se kivaa ollut, mutta sitä oppi sietämään.
Joskus menestys voi mennä hattuun. Wahlström kokee, että hänelle kävi pikemminkin päinvastoin.
– Jos kadulla joku tunnisti, halusin vain piiloutua. Olin todella epävarma itsestäni. Olin ylpeä siitä, mitä olin saavuttanut, mutta en halunnut, että muut tietäisivät siitä.
Salatut elämät -sarjan kollegat sekä isä ja äiti antoivat Wahlströmille ohjeita. Älä välitä kommenteista, äläkä ainakaan mene lukemaan keskustelupalstoilta itsestäsi mitään.
Mutta tietenkin hän meni.
Järkyttäviä kommentteja
Wahlström oli häkeltynyt lukiessaan kommentteja.
Joku aikuinen ihminen huoritteli häntä netissä. Hän meni katsomaan tyypin Facebook-profiilista, mikä ihmeen hullu tämä oli.
Hän oli tavallisen oloinen kolmen lapsen äiti.
– Miten jonkun äiti voi sanoa 14-vuotiaasta ihmisestä noin?
Wahlström muistaa myös kommentin Jodelista, jonka hän luki ollessaan 16-vuotias: ”hyi vittu, onpa Salkkareiden Viola lihonut!”
Tämän tyyppistä ryönää oli paljon, ja se sattui.
– Yläasteikäisenä yksi syy, miksi olin niin epävarma, oli se, että tuntui, että minua koko ajan tarkkaillaan. Siinä iässä oli muutenkin vääristynyt kuva itsestään, niin oli se tosi hämmentävää.
Toki osa tuntemattomista ihmisistä oli ihania. Wahlströmille tultiin juttelemaan kadulla ja pyytämään yhteiskuvia. Joskus joku parahti itkuun päästessään puhumaan Wahlströmille, Salkkareiden Violalle.
– Totta kai se hivelee itsetuntoa, kun saa positiivista huomiota. Mutta se tuntui ja tuntuu edelleen myös oudolta, kun omasta mielestäni olen ihan perusjamppa, Wahlström sanoo.
Julkkis on vapaata riistaa
Wahlström ihmettelee, miksi jotkut tuntuvat ajattelevan, että julkisuudessa olevaa henkilöä saa riepotella miten huvittaa.
– En minäkään mene kadulla sanomaan jollekin tyypille, että hyi vittu sulla on ruma takki.
Julkisuudessa on toki myös paljon hyvää. Ilman Salattujen elämien tuomaa julkisuutta Wahlström ei pitäisi nyt Iltapäiväkahvit-podcastia. Ilman julkisuutta hänellä olisi paljon vähemmän someseuraajia, eikä hän voisi tienata kaupallisilla yhteistöillä kuten nyt.
– Olen todella etuoikeutettu, kyllä minä sen tiedän, olen saanut todella paljon mahdollisuuksia. Ehkä jotkut ajattelevat, että siksi pitää kestää myös ne haukut, Wahlström sanoo.
Pakko olla positiivinen
Näkyvillä ja kommentoitavana oleminen on nykyään tuttua melkein jokaiselle.
Sosiaalinen media on mahdollistanut sen, että kenen tahansa on mahdollista olla esillä ihailtavana – ja haukuttavana.
– Some aiheuttaa tosi paljon paineita nuorille. Siksi olen yrittänyt tehdä omasta somestani sellaista, että se ei ole niin siloteltua.
Wahlströmkin on silotellut somessa elämäänsä. Esimerkiksi puolisen vuotta sitten. Silloin Wahlström ei halunnut nähdä ketään eikä käydä missään. Hän halusi laittaa verhot kiinni ja maata sängyssään. Nukkumisesta ei meinannut tulla mitään.
Hän oli eronnut parisuhteesta, ja hän oli ihan rikki. Tuntui, kuin olisi katsellut maailmaa nokisen lasin lävitse. Kaikki, mikä liittyi tulevaisuuteen, pelotti ja ahdisti.
Sitähän se joskus on – elämä.
Wahlströmiä harmittaa nyt, että hän ei ollut somessa avoimempi ongelmistaan. Se olisi saattanut auttaa ihmisiä, jotka ovat itsekin murheen laaksossa.
– Olisi pitänyt olla rehellisempi. Mutta se on jotenkin tosi vaikeaa, kun olet siinä kameran edessä – selittää, että mulla on tosi huono olla. Jotenkin sitä yleensä yrittää silti mennä sen positiivisen kautta, pitää sen somen positiivisena.
”Fake it till you make it”
Wahlström istuu nyt Helsingin keskustassa hotellin baarissa ja lipittää purppuran väristä smoothieta.
Nyt on kaikki hyvin, hän sanoo. Ystävät, läheiset ja terapia ovat auttaneet silloin, kun on ollut vaikeaa.
Ilkeät kommentit, joita hän sai paljon teini-iässä, ovat laantuneet, ja nykyään Wahlström kokee, että häntä kohdellaan julkisuudessakin mukavasti.
Ja vaikka rienausta tulisi, hän on oppinut suodattamaan sen.
– Kaikkia ei kerta kaikkiaan voi miellyttää, niin se vaan on. Koen, että kaikki ilkeät kommentit ovat ehdottomasti vahvistaneet minua. On tullut paksu nahka, joka suojaa aika hyvin nykyään.
Wahlström on yrittänyt opetella uskomaan itseensä. Koska jos hän ei usko itseensä, kuka uskoisi, hän kysyy. Se on helpommin sanottu kuin tehty: itsevarmuus.
– Voin antaa sellaisen vinkin tuohon, että jos tuntuu vaikealta luottaa itseensä, niin fake it till you make it, Wahlström sanoo ja nauraa.
– Niin minäkin olen tehnyt. Olen aktiivisesti syöttänyt itselleni viestiä, että ”kyllä sinusta on tähän”, vaikka en olisi itsekään uskonut sitä. Mutta kun asiaa todistelee itselleen, se alkaa vaikuttaa.
Vaikka asiat ovat nyt hyvin, ei Wahlström tietenkään valmis ihminen ole.
– Edelleen joskus, kun lähtee vaikka ulos, on sellainen olo, että hyi saatana miten ruma minä olen.
Nykyään Wahlström tietää, että se on vain tunne, joka menee ohi. Ja että huomenna sitä on varmaan taas kaunis.
Kuuntele Iltapäiväkahvit-podcastia Yle Areenassa.
