Nämä kipinät eivät sammu – jos pop on laatikko, Sparks on operoinut sen ulkopuolella jo 50 vuotta

Maailman englantilaisin amerikkalaisbändi. Syntikkaduon prototyyppi. Popmusiikin suurin salaisuus. Monista kuuluisista yhtyeistä on sanottu jo kaikki mahdollinen, mutta Sparksista ei vielä oikeastaan mitään.

Popduo Sparks eli kahdeksaakymppiä lähestyvät veljekset Russell ja Ron Mael ovat uransa aikana tehneet monenlaista musiikkia glam rockista eurodiscoon, hard rockista klassisen musiikin parodiointiin, mutta menestystä he ovat saavuttaneet vain hetkittäin.

Losangelesilaisduon uran kaupallinen kohokohta sijoittui 1970-luvun puoliväliin, jolloin This Town Ain’t Big Enough for Both of Us ja Amateur Hour olivat isoja hittejä Englannissa ja inspiroivat muun muassa Morrisseyta ryhtymään poptähdeksi.

Sparksin esiintyminen Top Of The Pops -listaohjelmassa – falsetissa laulava riikinkukkoilija ja Hitler-viiksinen kosketinsoittaja – teki pysyvän vaikutuksen kaikkiin tuona iltana television eteen osuneihin.

Dokumentti lähtee virkistävästi siitä, että kaikki Sparksissa on kiinnostavaa

Rock-dokumenttien ja -kirjoittamisen yleisimpiä harhaluuloja on, että kaikista kiinnostavinta bändin tai artistin urassa olisi menestys. Siksi lehdissä ja kameran kanssa keskitytään usein uran menestyneimpiin vaiheisiin ja klassisiin albumeihin, tarinoihin jotka on kuultu jo liian monta kertaa.

Elokuvaohjaaja Edgar Wright (Shaun of the Dead, Baby Driver, Last Night in Soho) lähtee sen sijaan siitä virkistävästä lähtökohdasta, että Sparksin uralla kaikki on merkityksellistä ja kiinnostavaa. Siksi hän antaa dokumentissaan tilaa bändin kaikille 25 albumille. (Tänä vuonna on ilmestynyt niiden lisäksi Sparksin 26. albumi The Girl Is Crying in Her Latte.)

Moinen perinpohjaisuus on varmasti puhutellut myös Maelin veljeksiä, jotka vuonna 2008 reagoivat omalla tavallaan tämän vuosituhannen trendiin, jonka mukaan bändit ja artistit soittavat keikoillaan klassisia albumeitaan alusta loppuun.

Tuona kesänä he pitivät Lontoon Shepherd’s Bush Empiressä 21 illan residenssin, jonka aikana he soittivat kaikki siihen mennessä ilmestynyttä 21 albumiaan. Encoreina he esittivät kunakin iltana valokeilassa olleen albumin sinkkujen b-puolia ja muita harvinaisuuksia. Bändin mielestä koko heidän tuotantonsa on omalla tavallaan merkittävää ja arvokasta.

On siis ilmiselvää, että The Sparks Brothers on fanin tekemä dokumentti bändin faneille. Mutta voisiko tästä yhtyeestä muunlaista elokuvaa tehdäkään?

Lienee toki mahdollista inhota Sparksia, heidän päällekäyvää nokkeluuttaan, maanista sukkuloimista musiikkityylistä toiseen, näsäviisasta huumoria ja Russell Maelin laulutapaa, joka kuulostaa enemmän Simpsonien animaatiohahmon kuin ihmisen tavalta tuottaa ääntä. Siinä kovin surullisessa tapauksessa on kuitenkin parasta vain työntää sormet korviinsa ja ottaa jalat alleen.

The Sparks Brothers on myös selvästi tehty yhtyeen omilla ehdoilla, sillä ne ehdot sattuvat olemaan myös Wrightin omia pyrkimyksiä. Jos Maelit ovat olleet osallisina joihinkin vaiettuihin skandaaleihin tai herättäneet pahaa verta esimerkiksi potkut saaneissa bändin jäsenissä, näistä asioista dokumentti ei kerro sen enempää kuin heidän yksityiselämästään.

Mutta miksi me edes haluaisimme tietää ”millaisia Maelit oikeasti ovat”, kun he ovat näin hauskoja ja valloittavia omina luomuksinaan, joiden kehittämiseen heiltä on kulunut jo ihmisen eliniän verran?

Rock-dokumentin perinteitä kunnioittaen mukana on suuri joukko muusikoita Fleasta Beckiin ja Nick Rhodesista Vince Clarkiin kertomassa, kuinka he ovat Sparksin löytäneet ja miten Maelin veljekset ovat inspiroineet heidän omaa musiikkiaan.

Heidän joukossaan ei kuitenkaan ole verrokkibändeistä ilmeisintä eli Pet Shop Boysia, sillä muuten joviaali brittiduo on aina inhonnut tulla verratuksi Sparksiin, niin ilmeisiä yhtymäkohtia bändien imagossa ja musiikissa on.

Kaikkien kommentaattoreiden keskellä show’n varastavat kuitenkin Maelit itse. Dokumentti palaa aina heihin istumassa vierekkäin mustavalkoisessa kuvassa ja kommentoimassa kaikkea ironisesti.

Mukana on myös valtava määrä katkelmia Sparksin kulttuuriviitteitä ja vitsejä täyteen tungetuista kappaleista.

135 minuuttia kestävää dokumenttia voi toki pitää liian pitkänä, mutta vain jos pitää elämää liian pitkänä.

Dokumentti toimiikin omalla tavallaan myös trailerina Sparksin valtavalle diskografialle. Jotta marssi 25 albumin halki ei muodostuisi liian kaavamaiseksi, Wright elävöittää kokonaisuutta tietoisen tökeröillä animaatioilla ja assosioivilla klippivalinnoilla.

135 minuuttia kestävää dokumenttia voi toki pitää liian pitkänä, mutta vain jos pitää elämää liian pitkänä.

Nämä 10 kappaletta kannattaa kuunnella ennen The Sparks Brothers -dokumentin katsomista

1. This Town Ain’t Big Enough for Both of Us

Ilmeinen valinta, mutta läpimurtokappaletta ja suurinta hittiä ei voi ohittaa. Glam rockia villin lännen hengessä. (1974)

2. Never Turn Your Back on Mother Earth

Aikaansa edellä ollut ekologinen balladi, josta Depeche Mode -yhtyeen Martin Gore julkaisi oman versionsa vuonna 1989. (1974)

3. White Women

Suosion jälkeen koitti arki. Toksisen maskuliinisuuden satiiria katkeralta ja lannistuneelta albumilta, joka kuvaavasti sisältää myös kappaleet I Like Girls, Everybody Is Stupid ja I Want to Be Like Everybody Else. (1976)

4. Number One Song in Heaven

Giorgio Moroder auttoi Maelin veljeksiä syntymään uudelleen syntikkapoptriona. Nimensä mukainen kappale. (1979)

5. Cool Places

The Go-Go’s -yhtyeen Jane Wiedlinin kanssa levytetty duetto on yhä yhtyeen suurin hitti Yhdysvalloissa. Yksi bändin lukuisista biiseistä, joista ei tiedä, onko se popkappaleen parodia vai ainoastaan erinomaista popmusiikkia. (1983)

6. Change

Toiveikkuutta paremmasta huomisesta hohkaava helmi Sparksin suosion lamavuosilta. ”I've got places that I've got to be / And people that I've got to see / Mountains that I have to ski.” (1986)

7. When Do I Get to Sing ”My Way”?

Pet Shop Boysilta kuulostava uhmakas ja sydäntäsärkevä siivu melodista epätoivoa tarjosi yhtyeelle kauan kaivatun comeback-hitin. (1994)

8. My Baby’s Taking Me Home

Li’l Beethoven -albumilla Maelit löysivät herkeämättömän toiston tarjoamat mahdollisuudet. (2002)

9. Police Encounters

Franz Ferdinandin kanssa yhdessä levytetty FFS-albumi oli harvinainen esimerkki yhteisprojektista, jossa kumpikaan osapuoli ei siipeillyt vaan lietsoi toisiaan entistäkin sähäkämmäksi. (2015)

10. The Girl Is Crying in Her Latte

Ensimmäinen single ja nimikappale yhtyeen 26. albumilta ei osoita mitään merkkejä vanhuuden asettumisesta kodiksi Maelien luihin. (2023)

Annette-elokuva on kekseliäs ja vimmainen kummajainen, jossa jokainen repliikki lauletaan

Showbisneksen vanhoja totuuksia on, että jokainen rocktähti haluaa olla näyttelijä ja jokainen näyttelijä haluaa olla rocktähti. Tämä pätee myös Sparksiin, vaikka he ovat halunneet olla myös elokuvasäveltäjiä.

Tie omaan elokuvaan on ollut Maelin veljeksille pitkä ja kivinen. 1970-luvulla ohjaajalegenda Jacques Tati halusi tehdä elokuvan heidän kanssaan, ja 1990-luvun alussa he kehittelivät elokuvaa monta vuotta Tim Burtonin kanssa.

Ensimmäinen projekti kaatui ranskalaisohjaajan terveyshuoliin, ja toinen katosi Hollywoodin Moolokin kitaan, kuten niin monet kiinnostavat hankkeet.

Ranskalaiskummajaisen Leos Caraxin (Pont-Neufin rakastavaiset, Holy Motors) yllättävä kiinnostus olikin Sparksille taivaan lahja.

Maelin veljekset olivat menettäneet uskonsa valkokankaalle pääsyyn, joten he olivat kirjoittaneet Annetten pop-oopperaksi, jota he itse voisivat itse esittää kiertueella. Siksi siinä on vain kolme oikeata roolia, ja Annette-tyttöä esittää marionetti – tämän detaljin Carax päätti siirtää myös elokuvaansa.

Näin syntyi Annette, mahtipontinen musikaali kahden taiteilijan rakkaudesta, kolmiodraamasta ja kaikesta siitä syntyvästä ihmelapsesta, joka osaa laulaa kirjaimellisesti kuin enkeli.

Henry (Adam Driver) on aggressiivinen lavakoomikko ja Ann (Marion Cotillard) on oopperalaulaja, jonka tavaramerkkinä on kuolla näyttämöllä illasta toiseen. Kun he kohtaavat esitystensä jälkeen, paljastuu rakastavaisten taidekäsitysten erilaisuus.

”Minä teurastin heidät”, Henry sanoo yleisöstään, mihin Ann vastaa: ”Minä pelastin heidät.”

Tragedia kuitenkin odottaa kulman takana.

Annette on vanhanaikainen musikaali siinä mielessä, että lähes jokainen repliikki siinä lauletaan, mutta juuri muuta vanhanaikaista siinä ei olekaan. Caraxin teatraalinen ohjaus ja kohtausten lavasteisuus korostavat kaiken keinotekoisuutta, ja musiikissa Sparks hyödyntää viehtymystä samojen säkeiden maaniseen toistoon niin, että niiden merkitys elää koko ajan.

Elokuvan riemukkain kohtaus on heti alussa, kun Carax itse tyttärensä kanssa ohjaa levytysstudiossa Sparksia esittämään laulun, joka julistaa elokuvan alkaneen. Yhdessä he marssivat näyttelijöiden kanssa kaduille julistamaan alkavan filmin ilosanomaa.

Samaa riemua olisi toivonut lisää kovin melodramaattiseksi yltyvään ja kummallisen ulkokohtaiseksi jäävään tarinaan, jota kuitenkin tekijöiden kekseliäisyys ja Driverin vimmaisuus kannattelevat.

Annette on elokuva, jonka ei pitäisi toimia ja joka ei oikeastaan toimikaan, mutta silti on suurenmoista, että moinen on maailmaan tuotu.

Jutun kirjoittaja Samuli Knuuti on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, joka toivoo 78-vuotiaana olevansa yhtä virkeä tai luova kuin Ron Mael. Tai tänäänkin kelpaisi.

Shhh! Elokuvia kuuntelemassa: Popduo Sparks ja ohjaaja Leos Carax: maailmat kohtaavat musikaalissa Annette

5 min

Teeman elokuvafestivaali Areenassa

Tämän linkin takaa löydät Teeman elokuvafestivaalin koko ohjelmiston Areenassa.