Karvalakkiooppera ei päästä yleisöään helpolla – katsoja pohtii omaa ja yhteiskunnan osuutta luonnon tuhoutumiseen
Kemijokivartisesta kansanliikkeestä tehty oopperasatu todistaa, että vain paikallinen, tärkeäksi koettu ja tarkasti nähty tarina voi kohota yleiselle tasolle.
Parhaan ja merkityksellisimmän taiteen äärellä tulee pakottava tarve jakaa kokemus muille. Minulle tämä tapahtui, kun kuuntelin säveltäjä Tapio Tuomelan ja kirjailija Sami Parkkisen Karvalakkioopperaa (2022). Koin väkevästi, että kaikkien pitäisi kuunnella se, koska nykyään kaikkia yhdistää sama trauma, joka on Karvalakkioopperan keskiössä.
Mitä voin tehdä, kun luonto ja entinen elämä tuhoutuvat kehitysuskon myötä? En voi syyttää ketään, koska olen itse osallinen ja häpeän sitä. Silti tekee mieli vaatia kasvottomalta koneistolta oikeutta – tai edes virheiden myöntämistä, että elämä voisi jatkua.
Karvalakkiooppera tietysti esittää tämän trauman sanoja vaikuttavammin, intuitiivisesti ja kokemuksellisesti. Lähtökohtana on kyllä tositarina karvalakkilähetystöstä: puolensataa Kemijokivarren miestä matkusti vuonna 1979 junalla Helsinkiin, marssi oikeusministeriöön ja vaati viimein korvauksia siitä, että jokivartisten ikiaikaiset oikeudet olivat hukkuneet sodanjälkeisen hyödyn aikakauden alle, padottuun Kemijokeen – vaikka itse he olivat jokensa myyneet. Ohuemmistakin aiheista on librettoja tehty!
Maakuntien karvalakkimiehissä nähtiin jo aikanaan koomisia piirteitä, samoin herroissa jotka joutuivat heidät kohtaamaan. Tämä näkyy Karvalakkioopperan absurdeissa satiirikäänteissä, mutta nauru on vain yksi keino katsoa häpeän ja surun verhon taakse. Keskeisintä on näyttää Kemijokilaakson ihmisten kokemus kadonneen joen, lohen ja elämäntavan äärellä.
Tämä kokemus on Karvalakkioopperassa läsnä omakohtaisesti, yksityiskohtaisesti ja monitasoisesti – ei vain libretossa tai sävellyksessä vaan koko tuotannossa, ulottuen idean isän Olli Tiuraniemen lapsuuskokemuksista videotuotantoon, puvustukseen ja tuotannon talkootyöhön. Silti – tai oikeastaan juuri siksi – kaikki ajatukset maakuntaoopperasta tai jokilaaksolaisten omasta surutyöstä katoavat. Kokemus on yhteinen.
”Että taide-esitys olisi yleisesti ymmärrettävissä, sen pitää olla hyvin paikallinen ja tarkasti nähty”, sanoo oopperan ohjannut Erik Söderblom. ”Havainnon tarkkuus muuttuu yleispätevyydeksi ja totuudeksi, kun taas kaikki yleisyys on taiteessa vierasta eikä siitä tule kuin soopaa.”
Paikallisuus ei silti totuuteen riitä, tarvitaan myös taiteeksi tekeminen. Karvalakkioopperassa trauma tiivistyy saduksi, jossa on paljon kuviteltua ja keksittyä, ja trauman purkaminen tarvitsee myyttistä, arkikokemuksen ulkopuolista ainesta.
Tällä kertaa se on ministerin raiskaama, yhteisönsä häpeämä Piija, joka kuolee sodasta jääneeseen miinaan, piinaavana kuvana Kemijokivarren kohtalosta. Piija kuitenkin nousee joesta, ei kostamaan väärintekijöille vaan auttamaan karvalakkilähetystöä näyttämällä mitä tapahtui. Trauma ei poistu mutta totuus auttaa.
”Mikähän siinä on, että isoista paikallisista aiheista halutaan Suomessa tehdä aina ooppera?” mietti kollega käytävällä, kun kerroin Karvalakkioopperasta.
Kenties vastaus on, että muista aiheista ei kannata oopperaa tehdä. Ja kenties oopperaan päädytään siksi, että se vieläkin edustaa painoarvoltaan suurinta taidetta. Karvalakkioopperakin hoitaa yhteistä traumaa jo osoittamalla, että aihe kantaa oopperaksi asti.
' /%3E%3C/svg%3E)
