Elokuvien ja sarjojen suomalainen on melkein aina valkoinen vammaton hetero – ”Kyse on siitä, miten rikasta kulttuurimme on”

Kotimaiset elokuvat kertovat elokuvasäätiön mukaan ”meidän kaikkien tarinat”, mutta vähemmistöihin kuuluvat ovat silti piilossa.

Tytöt tytöt tytöt -elokuvassa on kohtaus, jossa nuoret juhlivat kotibileissä. Valkokankaalla bailaa keskenään erinäköisiä ihmisiä, mikä vastaa kaupungissa elävän nuorison todellisuutta.

Elokuvan kaikki kolme päähenkilöä ovat kuitenkin valkoihoisia.

Sama toistuu elokuvissa ja tv-sarjoissa yhä uudestaan. Kun Yle Teema mainosti lokakuussa ensimmäistä kotimaisen elokuvan viikkoaan, oli sen tunnuslauseena ”Miltä näyttää 2020-luvun suomalainen elokuva?”. Kuvissa oli viisi valkoista näyttelijää.

Ei sillä, että valinnanvaraa olisi ollut. Viime vuonna ensi-iltansa saaneiden suomalaisten elokuvien ja sarjojen päähenkilöistä kaikki paitsi yksi olivat valkoisia.

Kaikkien tarinat

”Suomalainen elokuva kertoo meidän kaikkien tarinat.”

Lupaus on ensimmäinen asia, joka tulee vastaan Suomen elokuvasäätiön nettisivuilla. Se on myös osa säätiön strategiaa.

Elokuvasäätiö on tärkeä osa suomalaisten elokuvien rahoitusta. Se maksaa tukemilleen elokuville keskimäärin noin kolmasosan elokuvan budjetista. Iso osa muusta rahasta tulee elokuvan levitysyhtiöltä ja sen tv-oikeudet ostavalta kanavalta.

Säätiön johtaja Lasse Saarinen sanoo, että yhteiskunnan moninaisuuden täytyy näkyä myös siinä, miten säätiö jakaa rahaa.

– Me käytämme veronmaksajien rahaa, joten rahanjaon pitää heijastaa sitä yhteiskuntaa missä me elämme.

Elokuvasäätiö kerää toteutuneiden elokuvien ja sarjojen tekijöiltä tilastoa niiden tekijöiden ja roolihenkilöiden kuulumisesta johonkin vähemmistöön. Tuotantoraportin osa on vapaaehtoinen, mutta sen toivotaan auttavan tilanteen kartoittamisessa.

Lisäksi säätiö valmistelee Women in Film and TV Finlandin kanssa työkalua, jonka tarkoituksena on auttaa tuottajia miettimään muun muassa elokuviensa roolitusta. Yksinkertaisimmillaan se pakottaa kysymään voisiko joku valkoiseksi tai heteroksi kirjoitettu henkilöhahmo sittenkin kuulua johonkin vähemmistöön ilman että tarina kärsisi.

Näkymättömät ihmiset

Toistaiseksi tulokset ovat olleet laihoja ja vähemmistöryhmiin kuuluvat henkilöhahmot piilosalla. Tilastojen mukaan viime vuoden suomalaisten elokuvien ja sarjojen yli 2 000 henkilöhahmosta reilu 10 prosenttia kuului mihinkään vähemmistöön.

Näkyvimpiä olivat ei-valkoiset (BIPOC) henkilöhahmot, joita oli noin 8,5 prosenttia kaikista rooleista. Pääosissa heitä oli vain yksi.

Vertailua todellisuuteen on vaikea tehdä, koska vähemmistöjen määriä ei Suomessa tilastoida. Aihe on hankala.

Elokuvien kohdalla huomionarvoista on se, että koko kahden tuhannen roolihenkilön paljoudessa oli vain yksi saamelainen henkilöhahmo. Romaneja ei ollut yhtäkään.

Seksuaalivähemmistöjen esittämisen osalta tilanne on hieman toisin päin. Kaikkia henkilöhahmoja tarkkaillessa seksuaalivähemmistöjen edustus oli vähäistä (alle 2 prosenttia). Kuitenkin iso osa vähemmistöön kuuluvista päähenkilöistä kuului johonkin seksuaalivähemmistöön.

Toisaalta kaikissa tarinoissa kaikkien henkilöhahmojen seksuaalisuus ei ole tarinan kannalta tarpeellinen asia.

Yllä olevat luvut selviävät tuottajien järjestö APFI:n teettämästä tilastosta. Vuodesta 2019 alkaen kerätyt tiedot näyttävät, että vähemmistöjen representaatio on viime vuosina pysynyt suurin piirtein samoissa lukemissa.

Ihmisiä eikä sirkuseläimiä

Tuottaja Max Malka on monimuotoisemman elokuvan edelläkävijä Suomessa. Chike Ohanwe sai ensimmäisenä tummaihoisena suomalaisena Jussi-palkinnon Malkan tuottamasta Aurorasta (2019). Malkan johdolla syntyi myös kaikkien aikojen ensimmäinen suomalainen Netflix-sarja Dance Brothers (2023).

Malka sanoo karttavansa päälleliimattua diversiteettiä. Hänen mielestään suomalaisten elokuvien ja sarjojen representaatio on kuitenkin köyhää, vaikka suunta onkin oikea.

– Kyse on teosten, tarinoiden ja tekijöiden kirjosta eli siitä, miten rikasta meidän elokuva- ja tv-kulttuuri on.

Tuottajien, tilaajien ja ohjaajien pitäisi Malkan mielestä tunnistaa oman valtansa ja mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin. Heidän pitäisi pyrkiä poistamaan esteitä niiltä, jotka eivät vielä ole tarpeeksi edustettuina.

Mikä sitten olisi oikea, hyvä tai sopiva määrä vähemmistöryhmien representaatiota?

Kysymys ärsyttää Malkaa. Hänen mielestään on olemassa vähemmistöjä ja aliedustettuja ryhmiä eivätkä ne ole aina yksi ja sama asia.

– Minua kyllästyttää ajatus siitä, että on niin sanotut normaalit, ja kaikki muut edustavat sitten diversiteettiä tai jotakin erilaista. On kuitenkin kyse ihmisistä eikä mistään sirkuseläimistä.

Vihreää valoa moninaisuudelle

Elokuvasäätiö pyrkii kiinnittämään elokuvantekijöiden huomiota moninaisuuteen tilastoimalla ja toimintaohjeilla. Sen suurempaa ohjausta se ei voi harjoittaa, koska säätiö ei saa puuttua elokuvalain sallimaan taiteilijan vapauteen.

– Olemme hakijoiden armoilla siinä millaisia hakemuksia meille tulee, säätiön johtaja Lasse Saarinen sanoo.

Tukipäätösten tekemisessä representaatio on Saarisen mukaan yksi palapelin pala. Pelin tärkein pala on hänen mukaansa hyvä ja kiinnostava käsikirjoitus. Muita tekijöitä ovat tuotantoyhtiön ja elokuvantekijän ammattitaito sekä hankkeen saama muu rahoitus.

Vähemmistöryhmien esiintyminen elokuvassa vaikuttaa hänen mukaansa kuitenkin positiivisesti siihen, mitä hankkeesta säätiössä ajatellaan.

– Vaakatilanteessa, jossa on mahdollista myöntää rahat vielä yhteen elokuvaan tällainen moniarvoisempi elokuva voi saada sen rahan jo ihan siitä syystä, että se lisää sitä moninaisuutta meidän koko tukipolitiikassa.

Onko värillä väliä?

Yksi yllättävä elokuva, jossa nyky-Suomen moninaisuus on hyvin näkyvillä, on Aki Kaurismäen uutuus Kuolleet lehdet. Elokuvan ravintoloiden ja baarien pitäjät sekä muut duunarit ovat valtaosin muita kuin valkoihoisia.

Kysyin asiaa Kaurismäeltä, kun haastattelin häntä syyskuussa. Hän vastasi, ettei ollut ajatellut asiaa lainkaan näyttelijöitä valitessaan. Kunhan vain palkkasi hyviä näyttelijöitä.

Vastaus ei ole kovin uskottava ohjaajalta, joka suhtautuu kaikkeen elokuviensa kuvissa näkyvään pakkomielteisen tarkasti. Penättyäni vastausta hän myönsi, että valinnat liittyivät hänen aiempiin kahteen elokuvaansa, joiden aiheena oli Euroopan pakolaiskriisi.

Erilaisten kertojien tarinoita on mahdollista tehdä isollekin yleisölle.

Tuottaja Max Malka

Kaurismäen kaksi vastausta avaavat representaation ongelmallisuutta. Yhtäältä elokuvien henkilöiden ihonvärillä ei pitäisi olla mitään merkitystä. Meitä on monennäköisiä, piste.

Samaan aikaan asia on kaikkea muuta kuin selvä, koska ihmisten ominaisuuksiin liitetään yhä niin paljon ennakkoluuloja.

Elokuvasäätiön johtaja Lasse Saarinen huomauttaa myös, että eri puolilla Suomea on erilaisia todellisuuksia.

– Mikä on se totuus? Onko se tää pääkaupunkiseudun totuus, jossa on huomattavan suuri prosentti muualta muuttaneita tai heidän jälkeläisiään tai onko se joku Kajaanin todellisuus, jossa heitä on aika paljon vähemmän?

Riskitöntä tynkäkulttuuria

2000-luvun katsotuimmat kotimaiset elokuvat ovat rooleiltaan äärimmäisen valkoisia. Elokuvasäätiön Saarisen mukaan se johtuu levittäjien varovaisuudesta. Yleisöelokuvissa liikkuu isot rahat ja kaikenlaisia riskejä kartetaan.

Tuottaja Max Malka huomauttaa, että minkä tahansa ihmisryhmän tarinoiden puuttuminen tekee kulttuurista tyngän.

– Se, että meillä ei ole enempää esimerkiksi romanien tai vammaisten tarinoita, kokemuksia ja havaintoja tästä maailmasta, tekee meidän kulttuurista vajavaisen, kun se voisi olla paljon rikkaampi.

Black Pantherin ohella muun muassa yhdysvaltalainen Moonlight (2016) ja eteläkorealainen Parasite (2019) ovat saaneet Suomessa ison yleisön vaikka niiden henkilöt eivät ole suomalaisen valtaväestön kaltaisia.

– Toivon, että myös isoa yleisöä tavoittelevalla kaupallisella puolella nähtäisiin potentiaali sille, että erilaisten kertojien tarinoita on mahdollista tehdä isollekin yleisölle.

Ironiaa vai stereotypian toistoa?

Se, mitä katsojina näemme valkokankailla ja ruuduissa, muokkaa käsitystämme siitä millainen Suomi on.

Tässä jutussa siteeratussa APFI:n tilastossa huomautetaan, että lukumääriä oleellisempi asia on, millä tavalla aliedustettuun ryhmään kuuluva ihminen on kuvattu.

Tilaston mukaan viime vuonna julkaistujen elokuvien vähemmistöön kuuluvista henkilöhahmoista joka kymmenes oli vähemmistöasemaansa kuuluvan huumorin kohde.

APFI:n tilaston toteuttaneen työryhmän vetäjä Taku Kaskela sanoo, että stereotypioihin liittyvä käänteinen huumori on parhaimmillaan osuvaa ja hauskaa. Se vaatii kuitenkin toimiakseen sen, että kyseiset ihmisryhmät nähdään jo normalisoituina tarinoissa.

– Muuten se on vain stereotypian toistoa eikä sen ironista käsittelyä.

Kohti muutosta

Elokuvasäätiön johtaja Lasse Saarinen iloitsee sellaisista suomalaisen elokuvan tekijöistä kuin Khadar Ayderus Ahmed ja Erol Mintaş, jotka kuvaavat isolle yleisölle vieraampaa suomalaista elämänpiiriä.

Tuottaja Max Malkan mukaan koulujen, rahoittajien, tilaajien ja tuotantoyhtiöiden pitäisi sitoutua monimuotoisempaan tekemiseen. Sen pitäisi näkyä niiden arvoissa, prosesseissa, rekrytoinneissa ja budjetoinneissa.

Pohjimmiltaan muutos lähtee kuitenkin jokaisesta itsestään.

– Alan ihmisten pitäisi katsoa peiliin. Jos huomaa tuntevansa vain samanlaisia ihmisiä kuin itse on, niin pitäisi miettiä, miten laajentaa sosiaalista ja ammatillista piiriään rikkaammaksi, Malka sanoo.

Tarkennettu 27.11.2023: APFI:n tutkimus muutettu tilastoksi ja tilaston toteuttanut tutkimusryhmä työryhmäksi.