"Kuvittelen, että varikset ovat oboeita ja harakat fagotteja" Luonto innoitti Sibeliusta mestarillisiin sävellyksiin (Vuodelta 2019)

Luonto oli Jean Sibeliuksen ehkä tärkein inspiraation lähde.

Vesipisarat satoivat nuoteiksi, sävelet soivat väreissä.

D-duurissa paistoi aurinko, ja F-duurissa kuului metsän vihreys.

"Merkillistä! Voin aivan selvästi tuntea lumen hajun."

Näin huudahti Sibelius erästä talvista kuvaa katsellessaan.

Luonto puhutteli hänen aistejaan poikkeuksellisen voimakkaasti.

Hän keräsi sammalta tulitikkuaskiin voidakseen palauttaa mieleensä metsän tuoksun ja värin.

"Syysaurinko paistaa. Luonto jäähyväisväreissä. Sydämeni laulaa surumielisesti – varjot pitenevät."

Kun auringonvalo hiipui loppuvuodesta, Sibelius kärsi kaamosmasennuksesta.

Mutta valo ja vuodenaikojen vaihtuminen ruokkivat musiikillista mielikuvitusta.

Sibelius viihtyi luonnossa – nuorena poikana hän keräsi kasveja ja metsästi.

Kriitikot ovat aina halunneet lukea Sibeliuksen teoksista enemmän kuin niihin on kirjoitettu.

Esimerkiksi neljäs sinfonia on sijoitettu milloin Kolin kansallismaisemaan, milloin Pielisen rannoille, ja Finlandia-hymni säveltäjän lapsuudenmaisemiin Aulangolle.

Sibelius itse ei halunnut tulkita puhki musiikkiaan.

Luonto muuntui säveliksi erityisesti yksinlauluissa ja kuoroteoksissa:

Metsämiehen laulu, Timantti hangella, Kuutamolla, On hanget korkeat nietokset, Souda souda sinisorsa…

"Kuvittelin, että varikset ovat oboeita, harakat fagotteja, kalalokit klarinetteja, rastaat alttoviuluja, tiltaltit viuluja, kyyhkyt selloja, laulurastas huilu ja pihalla oleva kukko kapellimestari."

Sibelius matkusti ahkerasti ulkomaille, mutta silti rakkain paikka oli oma koti, Ainola.

Sieltä oli hyvä tarkkailla muuttolintuja.

Joutsenten lento keväisin ja syksyisin oli Sibeliukselle tärkeä tapaus.

"Vuodenajat ovat elämäni rikkain sisältö. On ihmeellistä seurata niiden vaihteluja."

Kuolema pistäytyi vanhenevan säveltäjän ajatuksissa yhä useammin.

Sibelius sai onneksi elää viimeiset vuotensa luonnon ympäröimänä –sijaitsihan Ainola metsän sylissä, ja peltojen yli näki Tuusulanjärvelle.

"On vaikea lähteä elämästä, kun luonto on niin tavattoman kaunis."

Keskiviikkona 18. syyskuuta 1957 kurjet tekivät jo syysmuuttoa, ja Järvenpäässäkin nähtiin kurkiauroja.

Yksi lintu erkani yllättäen muista ja kaartoi Ainolan ylle kuin jättäen tervehdyksensä liki 92-vuotiaalle, jo hauraalle säveltäjälle, joka seisoi pihamaalla lintuja ihailemassa.