Tuhannen tietokoneen mies

Ensikosketukseni tietokoneisiin oli 1970- ja 80-lukujen vaihteessa. Commodore oli silloin kaikkein suosituin, ja kinusin sitä pitkään. Sain Spectravideon. Sen kanssa oli sitten puljattava.

Se kolahti kerrasta. Pyysin kavereita katsomaan, miten makeita juttuja tein. He katsoivat hetken ja totesivat, että joo tosi makeeta, lähdetään pois. Se oli vain mun juttu.

Samoihin aikoihin sain käsiini Mikrobitti-lehden. Luin sen varmaan viisi kertaa alusta loppuun. Olin ihan myyty.

Mulla oli ajatus, että tietokoneita olisi kiva kerätä, mutta nuorempana ei ollut rahaa. Vanha kone piti myydä tarvikkeineen aina uuden tieltä.

Kun aloitin keräilyn, haalin ensiksi takaisin vanhat laitteeni, Spectravideo 328:n, Commodore 128:n ja Atarin. Leikin aikani niillä.

Sitten tuli fiilis, että olisi kiva kerätä muitakin laitteita siltä aikakaudelta. Jotain, mistä silloin haaveili, että saisipa vaikka Mega Atarin! Ihmiset myivät vanhoja koneita tosi halvalla, niillä ei ollut tuolloin mitään arvoa. Niitä heitettiin roskiinkin.

Mikrobitissä julkaistiin listauksena suurin piirtein kaikki Suomessa myydyt kotimikrot. Aloin hankkia niitä.

Keräilyharrastus laajeni, kaikki kun kiinnosti. Keräsin kotimikroja, pelikoneita ja tietysti pelejä. Mutta myös lisälaitteita ja kirjoja kuten opaskirjoja tai manuaaleja.

Mua on kiinnostanut ihan ensimmäisistä koneista lähtien raudan kehitys. Miten yksinkertaisista osista on saatu niinkin innovatiivisia laitteita. Lisälaitteissakin on ollut huikeita kapistuksia kautta historian.

Myös pelien ja ohjelmien kehitys on huimaa. Ensimmäiset pelit, joita olen pelannut, olivat tekstiseikkailuja. Grafiikka ja äänimaailma piti kuvitella itse omassa päässä. Sitten olen nähnyt ensimmäiset tikku-ukot. Nyt mulla on 4K-projektori, pleikkari nelonen ja uusin peli, juuri nyt Outer Worlds. On huikeeta, että olen elänyt sen koko kaaren tikku-ukosta tähän.

Uusi peli on makee hetken, mutta isomman vaude-efektin aiheuttaa se, kun käynnistän Spectravideon. Kun näen vilkkuvan basicin ja alan itse kirjoittaa. Siitä tulee ihmeellinen fiilis. Jos teen vaikka parin rivin basic-jutun, tuntuu, että olen saanut jotain aikaan ja palaan siihen lapsuuden leikkimiseen.

Estetiikka on mulle myös tärkeää. Olen miettinyt ja asetellut laitteet esille juuri tietyllä tavalla, niin että ne hivelee mun silmää. Joku muu voi tulla ja sanoa, että siinä on romut heitetty vierekkäin. Mulla on kuitenkin logiikka. Jos joku häiritsee, korjaan sen heti. Oon äärimmäisen pikkutarkka ja siisti.

Kun saan uuden retrolaitteen, avaan sen, pyyhin pölyt pois, painan piiriä paikalleen ja teen silmämääräisen yleistsekkauksen, näyttääkö se ehjältä. Putsaan laitteet myös ulkoisesti. Mulle on tärkeää, että kaikki on siistiä. Kellastumia en kuitenkaan valkaise, ajan patina kuuluu tähänkin historiaan.

Mulla alkaa olla kaikki laitteet, joista olen unelmoinut. En enää aktiivisesti etsi mitään laitetta. Apple I puuttuu, mutta sitä ei voi saada mistään, ja se maksaisi satoja tuhansia. Silti aina voi haaveilla.

Vanhat laitteet herättävät minussa sanoinkuvailematonta fiilistä. Kun laite herää henkiin vielä vuosikymmenienkin jälkeen, ja etenkin jos sillä on tarina. Ne kaikki ovat ihan erinäköisiä ja erilaisia, vaikka tekisivät vähän samaa asiaa.

Joka päivä katson jotain laitetta, ja mietin siihen liittyvää historiaa. En sentään ohimennessä pysähdy silittelemään näitä, vaikka mun ystävät saattaisivat väittää toista.

Joku ehkä ajattelee, että mun elämä pyörii näiden retrokoneiden ympärillä, mutta se ei pidä paikkaansa. Kun on tehnyt jotain 30 vuotta, se alkaa näkyä.

Mun haaveenani on edelleen, että joskus saisin tilan, johon voisi tehdä näistä laitteista museon. Niillä voisi kertoa lapsille historiaa. Heille tekniikka on itsestäänselvyys, ja puhelimeen on integroiduttu. Polku, joka on kuljettu, on ihan käsittämätön.