Ala käyttää no dig -menetelmää – jätä lapio vajaan, äläkä kajoa maaperään
Bert Lancen ansioksi luettiin 1970-luvulla lentävä lause “Ellei se ole rikki, älä korjaa sitä.”
Hänen sanojaan lainattiin amerikkalaisessa talousalan lehdessä, mutta silti se pätee minusta rutiineihin, joita käytämme kunnioittaessamme elämää jalkojemme alla, nimittäin maaperää.
Perinteiseen vihannesten viljelyyn on lähes aina käytetty lapiota, jolla on ensin kaivettu vako ja täytetty se hyvin maatuneella orgaanisella materiaalilla. Sitten on nostettu sama määrä maata takana olevalta alueelta ja pudotettu se takaisin alkuperäiseen vakoon ja hajotettu sitä hiukan.
Tätä on toistettu, kunnes maa on muokattu, harattu ja siemenet istutettu.
Mutta mitä jos kerron, että se ei ole vain aikaa vievää, vaan että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä ekosysteemille, joka ei tarvitse minkäänlaista korjaamista; on tarpeen vain lisätä vuosittain kerros orgaanista materiaalia.
Luonnolla on ollut vuosituhansia aikaa hioa täydellinen tekniikka, ja maaperä on elävä organismi, joka toimii täydellisesti, jos se jätetään rauhaan.
Otetaan esimerkiksi metsä. Oletko koskaan nähnyt kenenkään tai minkään kaivavan metsää? Enpä usko.
Lyhyt johdanto no dig -menetelmään vihannesten viljelyssä
Otetaan esimerkiksi lehtipuumetsä. Syksyllä lehdet putoavat puista ja muodostavat maton orgaanista materiaalia metsän pohjalle.
Makrofloora (kuten kastemadot, etanat, muurahaiset, myyrät ja hiiret), bakteerit ja sienet hajottavat lehtijätteen käyttökelpoisiksi ravinteiksi, jotka ovat kasvien käytettävissä kasvuun. Se on itsensä ylläpitävä järjestelmä, joka kuhisee elämää ja monimuotoisuutta.
No dig -menetelmässä jäljitellään tätä järjestelmää levittämällä joka vuosi kerros hyvin palanutta (vuoden vanhaa tai vanhempaa) kompostia tai lantaa maaperään joko syksyllä tai keväällä.
Siemenet voidaan istuttaa suoraan siihen, mutta esikasvatan lähes kaikki vihannekseni siemenestä lopputalvesta/alkukeväästä astiataimina, jotta ne ovat jo pieniä, koulittuja taimia (ja antavat minulle varaslähdön) heti kun viimeiset hallat häipyvät ja maaperä on tarpeeksi lämmin istutuksia varten.
No dig -menetelmän ensimmäisenä vuonna lapion käyttö on sallittua mahdollisimman monien monivuotisten rikkaruohojen (ja niiden juurien) poistamiseen.
Kerros (ei-vahapintaista) pahvia voidaan sitten levittää alueen päälle toimimaan fyysisenä esteenä monivuotisten rikkaruohojen kasvulle ja samalla estämään auringonvalon niin, etteivät rikkaruohot pysty fotosynteesiin ja kasvuun.
20 cm kerros kompostia/lantaa levitetään pahvien päälle estämään auringonpääsy maaperään ja ruokkimaan pintamultaa kaikilla ravinteilla, joita vihannesten kasvattamiseen tarvitaan. Taikuus esiin ja tervetuloa näyttämölle, mykorritsa!
Alamme ymmärtää enemmän tämän upean maaperän organismin monimutkaisesta roolista ja siitä, miten se toimii symbioosissa kasvien kanssa kasvaakseen itse samalla, kun se kuljettaa enemmän vettä ja ravintoa tuottaen voimakkaampia ja terveempiä kasveja.
Kuvittele valtava, täysin toisiinsa liittynyt sienirihmastojen (teknisesti homerihmastoa ja sienirihmoja) verkosto, joka ulottuu koko puutarhan leveydelle ja pituudelle ja kauemmaksikin. Verkosto kiinnittyy kasvien hentoihin juuririhmastoihin kuljettaen niille vettä ja ravinteita. Kasvit vuorostaan antavat sienelle sokereja sen kasvua varten.
Kasvit tuottavat näitä sokereja maanpäällisten osien kyvyllä fotosynteesiin auringossa, johon maanlaiset sienet eivät kykene.
Kun maaperä jätetään rauhaan, nämä verkostot vain kasvavat ja kasvavat tuoden lisää ravinteita kasveille. Ja toisin päin, jos maaperää kaivetaan vuosittain, verkostot rikkoutuvat ja niiden uudelleen rakentaminen vie aikaa.
On hämmästyttävää ajatella, että kaali istui lämpimän kesäauringon alla täydellisessä symbioosissa mykorritsan kanssa antaen sille sokereja ja samaan aikaan sienirihmasto tuo kaalille vettä ja ravinteita kasvihuoneen toiselta puolelta metrien päästä!
Kommunikaatio on käynnissä – älä häiritse sitä
Kyse on internetin maanalaisesta vastineesta, ja jatkaessasi lukemista havaitset, että nämä verkostot ja kasvit kommunikoivat keskenään.
Jotenkin tähän tapaan: “Hei kaali, etana-armeija on lähestymässä sinua Adrianin kuunliljoista!” “Kiitos, kun kerroit. Tuo minulle vähän lisää ravinteita, niin minusta tulee huippuvahva kaali, ja minulla on paremmat aseet niiden voittamiseen.” “Toki, kaali, olen paraikaa varoittamassa papuja kärsäkkäistä ja viemässä kaliumia porkkanoille juurten vahvistamiseksi.”
Näetkö nyt, miksi meidän pitäisi jättää maaperä rauhaan ja vain vuosittain lisätä viiden sentin kerros kompostimultaa edellisvuotisen päälle?
Lupaan, että selkäsi kiittää sinua siitä, maaperän eliöstö rakastaa sinua sen vuoksi ja saat ennätyssadon vuodesta toiseen. Se on hyvin helppo ja tehokas tapa ruokkia maaperää, mutta vihannesten kasvattaminen vaatii aina huolellista suunnittelua.
Ruokkimalla maaperää ruokimme kasveja
40 vuoden kokemuksella vihannesten kasvattamisesta voin ehdottomasti sanoa, että terveemmät kasvit ovat tulosta terveestä maaperästä. Ja me ihmiset vuorostamme olemme terveemmän ravinnon seurauksena terveempiä!
Kun puhumme kasvien ruokkimisesta, tarkoitamme itse asiassa maaperän ruokkimista, ja minulle siinä on kyse itsetehdystä kompostimullasta, lehtikompostista tai muusta hyvin maatuneesta orgaanisesta materiaalista, jota saan käsiini. Siitä ja lapion jättämisestä vajaan ja kaivamisen unohtamisesta!
Minusta kaiken alku ja loppu on yksi asia – maa jalkojemme alle.
Adrian Evans on koulutettu puutarhuri Yorkshirestä, Englannista. Hän on asunut Suomessa 18 vuotta ja kirjoittaa Strömsölle artikkeleita omista kokemuksistaan puutarhassaan Maalahdessa, Pohjanmaalla.
' /%3E%3C/svg%3E)
' /%3E%3C/svg%3E)
