Raimo Sailas: "Kyllä minusta olisi kohtuullista että niinkin merkittävällä elämän ilmiön alueella kuin mitä urheilu Suomessa on, voitaisiin olla rehellisiä ja kertoa kuinka asiat tuolloin olivat."
Antti Lanamäki: "Kun meillä oli tiedossa sisäpiirissä, että minkälainen oli DDR:n systeemi, mutta eihän me koskaan voitu puhua siitä ääneen. Mut totta kai meidän urheilijat myöskin tiesi minkälainen systeemi…"
------------------------------------------------------------------------
Yleisurheilu oli 30 vuotta sitten Suomessa yhtä suosittua kuin Formula-autoilu nykyisin. Urheilijoiden suorituksia seurattiin tarkkaan myös meidän perheessämme.
Pikkuveljen leikekirjaan päätyivät muun muassa Jorma Kinnunen, Pauli Nevala, Mikko Ala-Leppilampi ja Asko Pesonen. Ulkomaalaisista suosiossa olivat Ruotsin kiekkojätti Ricky Bruch, Britannian pikajuoksutähti David Jenkins, ja monet itäsaksalaiset.
Yleisurheilun ulkopuolelta suosikkien joukkoon kelpuutettiin vain poikkeustapauksia, kuten painonnoston olympiavoittaja Kaarlo Kangasniemi.
Myöhemmin näihin mainetekoihin tuli ikävä sivumaku. Melkein kaikki sankarimme jäivät kiinni hormonien tai muiden doping-aineiden käytöstä. Reiluimmat myös kertoivat kokeiluistaan avoimesti.
Yleisurheilusta meni maku lopullisesti 1984, kun Martti Vainio jäi kiinni anabolisista steroideista Los Angelesin olympialaisissa.
Hormonidoping ei kuitenkaan ollut suomalainen keksintö.
Anabolisten steroidien käyttö oli osa tieteellistä valmennusta, joka kehittyi nopeasti 60-luvulla. Isot edellä, pienet perässä.
Itä-Berliini. Täältä johdettiin 40 vuoden ajan Saksan demokraattista tasavaltaa eli DDR:ää. Se oli urheilun suurvalta, joka keräsi viisissä olympialaisissa yhteensä 153 kultamitalia.
Giselher Spitzer: "DDR oli erikoistapaus. Toki myös Puolassa oli laitos, jossa annettiin keskitetysti anabolisia steroideja noin tuhannelle urheilijalle. Neuvostoliitossa näitä laitoksia oli kaksikin. Mutta tämä oli hyvin monimutkainen, verkostoitu systeemi, jossa myös tehtiin soveltavaa tutkimusta uusien doping-aineiden tuottamiseksi. DDR:n urheilussa sivuutettiin inhimillisen yhteistoiminnan perussäännöt ja ihmisoikeudet, koska dopingin seurauksista ei piitattu. Mielestäni se oli ainutlaatuista. Olympialiikkeen tunnuslausetta mukaillen: DDR:ssä oli dopingia aikaisemmin, kauemmin ja suurempina annoksina kuin koskaan missään muualla."
Mutta siitä on jo kauan. Tässä puretaan itäsaksalaisen Kienbaumin urheilukeskuksen lääketieteen rakennusta. Saman kohtalon on kokenut koko DDR:n maineikas urheilujärjestelmä. Montakaan kiveä ei ole jätetty kääntämättä, kun itäsaksalaisen urheilun salaisuuksia on puitu oikeussaleissa ja tutkijoiden työhuoneissa.
Tässä sijaitsi aikoinaan DDR:n salaisen poliisin Stasin nimikkoseuran Dynamon uimastadion, jossa on uitu monia maailmanennätyksiä. Aluetta ollaan muuttamassa puistoksi.
Spitzer: "Tuossa vieressä on uimahalli talviharjoittelua varten. Kun täällä harjoiteltiin kesäisin, altaan toisella laidalla oli valmentajan pöytä, jossa oli sekundaattori väliaikojen mittausta varten. Harjoitusten jälkeen tai niiden aikana uimareille annettiin tabletteja. Ohjeiden mukaan ne oli pantava heti suuhun, jotta niitä ei olisi voinut piilottaa."
Giselher Spitzer on hiljattain saanut valmiiksi Saksan liittopäivien tilaaman tutkimuksen DDR:n doping-järjestelmästä ja Stasin osuudesta urheilussa. Hän arvioi, että doping-aineita annettiin noin 10 000 urheilijalle. Aineiden jakeluun osallistui yli tuhat valmentajaa ja lääkäriä. Järjestelmä oli luokiteltu valtionsalaisuudeksi; Stasin sadastatuhannesta ilmiantajasta noin 3 000 työskenteli urheilun parissa.
Saksan yhdistymisen jälkeen monia DDR:n valmentajia, urheilulääkäreitä ja toimitsijoita on tuomittu sakkoihin tai lieviin vankeusrangaistuksiin. Heinäkuussa päättyi oikeudenkäynti DDR:n urheiluliiton ja olympiakomitean puheenjohtajaa Manfred Ewaldia sekä johtavaa urheilulääkäriä Manfred Höppneriä vastaan. Edellinen sai kaksi, jälkimmäinen puolitoista vuotta ehdollista vankeutta.
Tuomion perusteena oli ruumiinvamman tuottaminen: suuri osa kantajina esiintyneistä entisistä urheilijoista oli doping-kuurille joutuessaan alaikäisiä, eikä heille kerrottu hormonien sivuvaikutuksista.
DDR:n ylivoima alkoi näkyä Münchenin olympialaisissa 1972, jolloin maa harppasi mitalitaulukossa kolmanneksi USA:n ja Neuvostoliiton kannoille. Itäsaksalaisten meno vain kiihtyi vuoden 74 jälkeen, kun kansainvälinen olympiakomitea oli kieltänyt anabolisten steroidien käytön. Itä-Berliinin salaisuudet alkoivat kiinnostaa koko urheilumaailmaa.
Suomen ja DDR:n suhteet olivat kylmän sodan aikana poikkeuksellisen hyvät. Suomella oli tärkeä osa DDR:n yrityksissä saavuttaa diplomaattinen tunnustus lännessä.
Tämä heijastui myös urheilusuhteisiin: Itä-Saksan ja Suomen välillä oli valtiolliset sopimukset yhteistyöstä urheilun alalla. Suhteita oli myös järjestötasolla, vieläpä kaksin kerroin: Työväen urheiluliitolla omansa ja porvareiden SVUL:llä omansa. Delegaatiovaihtoon osallistui satoja ihmisiä: urheilijoita, valmentajia, toimitsijoita ja lääkäreitä.
Työväen urheiluliitto TUL lahjoitti 1960-luvun alussa tämän saunan Kienbaumin urheiluopistolle. Saunan lauteilla monet itäsaksalaiset huippu-urheilijat saivat rentouttaa kovien harjoitusten ja hormonilääkkeiden rasittamia lihaksiaan. Lämpimät urheilusuhteet muistaa myös DDR:n entinen Suomen-suurlähettiläs.
Joachim Mitdank: "Tiedossani on, että TUL kääntyi puoleemme toistuvasti. TUL esitti DDR:n urheilujohdolle toivomuksen, että ryhmä suomalaisia TUL-valmentajia ja toimitsijoita päästettäisiin opiskelemaan Leipzigin urheilukorkeakouluun."
Ulkomaalaisille oli Leipzigin urheilukorkeakoulussa oma tiedekunta, joten aivan salaisuuksien ytimeen suomalaisetkaan eivät päässeet. Yksi Leipzigissa opiskelleista oli TUL:n valmennuspäällikkönä edelleen toimiva Martti Kempas. Hän kirjoitti DDR:n oppeihin nojautuen kirjan, jossa vertailtiin idän ja lännen liikuntakulttuuria:
Ote Kempaksen kirjasta Pyhä urheilu: "Huippu-urheilu on sosialistisessa liikuntakulttuurissa liikuntapoliittisesti näkyvin elementti. Huippu-urheilu yhteiskunnallisena ilmiönä ja kunkin yhteiskunnan tuotantosuhteiden ja poliittisten organisaatioiden luonteesta riippuvaisena on sosialismin oloissa saanut yhä laajempia poliittisia, ideologisia, kasvatuksellisia ja biologisiakin dimensioita. Sosialismi mahdollistaa huippu-urheilussakin kansan urheilullisten lahjojen täyden kehittämisen ja on tärkeä sosialistisen persoonallisuuden kehittämisen osatekijä…"
Itä-Saksan urheiluihmettä ihasteltiin myös Suomen valtakunnan urheiluliitossa. SVUL:n kolmihenkinen ryhmä sai kunnian olla viimeinen länsimainen urheiludelegaatio, joka vieraili DDR:ssä ennen Saksan yhdistymistä. SVUL:n urheilulehdessä matkan antia kuvattiin seuraavasti:
Ote Urheilulehden jutusta: "Vierailumme perusteella tulimme vakuuttuneiksi siitä, että DDR on ollut todellinen huippu-urheiluvaltio ja kansa huippu-urheilukansaa myös teoissaan, ei vain sanoissaan… Joidenkin henkilöiden on vaikea myöntää, että vain satsaamalla ammattitaitoisiin innostuneisiin ja itsensä sosiaalisesti perusturvatuksi tunteviin henkilöihin, voi organisaatio saavuttaa tuloksia muutenkin kuin sattumanvaraisesti."
SVUL:n ryhmä pääsi tutustumaan myös Kienbaumin urheilukeskukseen, jossa muisteltiin Suomen tasavallan presidentin vierailua 1977. Urho Kekkonen oli ainoa länsimainen johtaja, jolle esiteltiin salaista urheilukeskusta.
Kun suhteet ylimmällä tasolla olivat kunnossa, luottamuksellisia tapaamisia järjestyi myös muille. Suomalaiset urheilulääkärit pääsivät jopa DDR:n leikkausaleihin seuraamaan urheiluvammojen hoitoa.
Suomalaiskirurgit Pentti Tiusanen ja Markku Järvinen raportoivat DDR:n-matkastaan opetusministeriölle syksyllä 1980. He kirjoittivat, että fysikaalisen tehohoidon aikana potilaille annetaan myös anabolisia steroideja. Isännät olivat kuitenkin painottaneet, että näitä lääkkeitä ei anneta urheilijoille.
Suomen ja DDR:n urheilusuhteet olivat vähällä jatkua yli maailmanpolitiikan myllerrysten. Vain pari kuukautta ennen Berliinin muurin kaatumista syksyllä 89 maiden välille solmittiin uusi kolmivuotinen yhteistyösopimus. Esimerkiksi vuonna 1992 oli määrä pitää "symposio kuormituksen vaikutuksista sidekudokseen ja tutustuminen rustotutkimuslaboratorioon Greifswaldin yliopiston ortopedisella klinikalla."
Dopingin käytöstä ei tiedetty mitään, virallisesti. Mutta tietoa oli juuri siellä missä pitikin: lääkäreillä, valmentajilla ja urheilijoilla.
Antti Lanamäki: "Meillä oli tiedossa sisäpiirissä, että minkälainen oli DDR:n systeemi, mutta eihän me koskaan voitu puhua siitä ääneen. Mut totta kai meidän urheilijat myöskin tiesi…"
Oma lukunsa oli suomalaisten tiedotusvälineiden suhtautuminen DDR:n urheiluun ja urheilulääkintään. Helsingin Sanomat selosti marraskuussa 1977 DDR:läisen urheilulääkärin Johannes Weberin Suomen-vierailua:
Ote HS:n jutusta: "Jos itäsaksalaisurheilija jäisi kiinni dopingtestissä, seuraisi rangaistus sekä urheilijalle että valmentajalle sekä myös lääkärille, jos todettaisiin tämän määränneen lääkettä urheilijalle."
Spitzer: "DDR:ssä tehtiin runsaasti doping-testejä, noin 3000 vuosittain, eli melkein yhtä paljon kuin nykyisin. Mutta niiden tarkoitus ei ollut ehkäistä dopingin käyttöä vaan valvoa ettei sovittuja rajoja ylitetty. Erityisen jännittäviä olivat niin sanotut matkakontrollit… Esimerkiksi 1978 uinnin MM-kisojen alla koko naisten uintijoukkue jäi pois. Julkisuuteen kerrottiin syynä olleen influenssaepidemia."
Myös Suomessa tehtiin 80-luvun puoliväliin asti niin sanottuja varmistustestejä. Niiden tarkoitus ei ollut paljastaa dopingin käyttöä vaan estää Suomen maineen tahriintuminen arvokisoissa.
Carl-Olaf Homén: "Jos suomalainen urheilija käryää joko silloin tai nyt, niin on se tietysti sittenkin parempi että käryää meidän omissa testeissämme omassa maassamme kuin että käryää koko maailman silmien edessä."
Sitkeiden huhujen mukaan yksi tai kaksi suomalaista huippu-urheilijaa kärähti varmistustestissä ennen Moskovan olympialaisia. Julkisuuteen kerrottiin tarinaa revähdyksistä.
Kalevi Tuominen: "Hän ei kilpaillut, ja se on sitten hänen ja hoitavan lääkärin välinen asia, että mikä oli siis todellinen totuus. Mutta kyllä siihenkin jotakin semmoista pienen pientä niinku, joitain semmoista jäi niinku, ainakin minun ajatuksiini jäi jotain kysymysmerkkejä."
Urheiluliiton silloinen valmennuspäällikkö on myös kuullut tapauksesta, mutta yksityiskohdat eivät enää tule mieleen:
Lanamäki: Joo muistin että se on PIIP… mun muistini pätkii kyllä sitten, että mä en muista edes että mikä se, se oli nämä kisat. Siinähän oli kaiken näköistä muutakin häsläkkää siinä, siinä Moskovan kisoissa."
Yritimme etsiä Suomen urheiluliiton arkistosta tietoja doping-testauksesta olympiavuosina 1976, -80 ja -84. Turhaa työtä. Arkistoa on ilmeisesti siivottu, tai sitten joku maksoi kalliit doping-testit ohi kirjanpidon.
Tapani Ilkka: "Kysymys oli vaan siitä, että jos eri paikoissa kilpailtiin ja valinnat piti tehdä, niin haluttiin vain omaehtoisesti varmistaa, että kaikki lähtee samalta tilanteelta. Enkä usko, että niitä on tilastoitu sen kummemmin yhtään mihinkään."
Juhani Leppäluoto: "Siinähän oli lepsumista kaikkeen suuntaan, että laboratoriot ei ilmoittaneet, ja sitten jos ilmoitettiin urheilujohdolle, niin siitä ei tapahtunut mitään. Että kyllä ne semmoista peittelyä oli siinä mielessä."
Anabolisten steroidien saatavuus ei ollut suomalaisurheilijoille ongelma. 80-luvun alussa tehdyn kyselytutkimuksen mukaan yli 400 urheilijaa oli pyytänyt doping-aineita lähes sadalta urheilulääkäriltä. 38 lääkäriä myönsi määränneensä urheilijoille anabolisia steroideja, ja haluamansa anabolireseptin sai 187 urheilijaa.
Kysely oli osoitettu urheilulääkäriyhdistyksen jäsenille, ja heistä kolmasosa ei vastannut lainkaan. Hormonireseptejä kirjoittivat myös muut kuin yhdistykseen kuuluneet urheilulääkärit – eivätkä kaikki urheilijat tarvinneet aineiden hankintaan edes reseptiä.
Leppäluoto: "Jos mennään historiassa taaksepäin niin monet lääkärit antoivat anabolisia steroideja vaikka se oli kiellettyä, mutta julkisuuskuva oli selvästi, että ne kiellettyjä ja sen mukaan toimitaan. – Mutta kiellon jälkeen urheilijat ilmeisesti edelleenkin halusivat käyttää? - Kyllä, se paine oli erittäin kova, ja lähinnä mun käsityksen mukaan niiden anabolisten steroidien saanti ulkomailta helpottui paljon, että itse asiassa ei niiden urheilijoiden paljon lääkärien luona tarvinnut käydä."
Urheilulääkäriyhdistys ei ottanut steroidien käyttöön kantaa ennen kuin 1977, jolloin niiden käyttö oli yleisen mielipiteen vuoksi tuomittava. Yhdistyksen historiikin mukaan hormonit olivat kuitenkin olleet aiheena esitelmätilaisuuksissa. Pyysimmekin lupaa tutustua urheilulääkäriyhdistyksen arkistoon 70-luvulta. Yhdistyksen nykyinen johto ei kuitenkaan suostu näyttämään neljännesvuosisadan takaisia papereita.
Niinpä pyysimme kirjeitse lisätietoa niiltä 35:ltä lääkäriltä, jotka kuuluivat urheilulääkäriyhdistyksen johtokuntaan 70- ja 80-luvuilla. Vastauksia saimme 11. Niiden perusteella hormonidoping ei kiinnostanut juuri ketään. Lääkäreiden vaiteliaisuuden ymmärtää, jos perehtyy alan kollegiaalisuusohjeisiin: lääkäreille ei ole sopivaa käsitellä erimielisyyksiään julkisuudessa.
Leppäluoto: "No onhan se paha asia, että esimerkiksi niinku mulle ittellekin myöntää sitä, että sitä silloin annettiin. Että se on jokaisen niin kuin henkilökohtainen asia…"
Maan tavaksi tullut salailu kostautui Los Angelesin olympialaisissa 1984. Suomen parhaan juoksijan Martti Vainion virtsanäytteestä löytyi anabolista steroidia. Tämän ei pitänyt olla mahdollista, koska Vainio oli jo saman vuoden keväällä jäänyt kiinni varmistustestissä ja saanut varoituksen.
Olympiakylän tiedotustilaisuudessa Vainio lupasi selvittää asian. Selvittelyä on nyt jatkunut 16 vuotta. Vainio myönsi hankkineensa Sisiliasta testosteronia ylikunnon hoitamiseen. Testosteronikin oli kielletty aine, mutta kiinnijäämisen vaara oli olematon. Vainio oli käyttänyt testosteronia myös edellisenä vuonna, valmistautuessaan Helsingin MM-kisoihin.
Tässä on tarinan pimeä kohta: miksi Vainio käytti anabolista steroidia, jos hänen tarkoituksensa oli hoitaa ylikuntoa testosteronilla. Tapausta perin juurin selvitellyt Helsingin Sanomien toimituspäällikkö Jouko Jokinen muotoili asian pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassa näin:
Ote kirjasta Piikki lihassa: "Möhläys on joka tapauksessa niin käsittämätön, että on aivan ymmärrettävää, miksi myös Vainion on ollut lähes mahdotonta hyväksyä omaa virhettään."
Anabolisten steroidien käyttöä kestävyyslajeissa ei sinänsä pidä ihmetellä. Kysymys on vain annostelusta: sopiva määrä hormoneja auttaa palautumaan raskaasta harjoituksesta. DDR:ssä asia oli tutkittu tarkkaan; muualla tehokkainta annostusta etsittiin hakuammunnalla.
Spitzer: "Esimerkiksi Bulgarian soutumaajoukkue harjoitteli DDR:ssä käyntinsä jälkeen vuoden itäsaksalaisten suunnitelmien mukaan. DDR:läiset seurasivat tätä huvittuneina, koska bulgaarit eivät tienneet anabolisten steroidien oikeaa annostusta. Niinpä he eivät pystyneet suoriutumaan harjoitteista, koska he olivat täysin poikki jo ennen niiden päättymistä."
Vainiolta itseltään emme saa vastauksia. Hän kieltäytyy kohteliaasti haastattelusta.
Entä pöydän takana istuneet urheilujohtajat, joille Los Angelesin tiedotustilaisuus oli uran synkimpiä hetkiä? Olisiko ehkä joku heistä vaivautunut selvittämään, mistä Vainion möhläys johtui?
Urheiluliiton silloinen valmennuspäällikkö Antti Lanamäki oli vastuussa siitä, ettei Vainion aiempaa doping-käryä ollut julkistettu. Los Angelesin jälkeen sekään ei enää pysynyt salassa, ja Lanamäki joutui eroamaan. Hän sai loppujen lopuksi kärsiä Vainion lankeemuksesta eniten, mutta tapauksen taustat ovat hänellekin yhä hämärän peitossa.
Lanamäki: "Ei mulla oo mitään tietoa siitä, eikä Martti oo koskaan niitä kertonut. Tosin en oo kyllä jälkeenpäin kysellytkään. – Tapaus on osittain vielä selvittämättä? – Ainakin minulle ja täytyy sanoa, että ei mua paljon kiinnostakaan."
Toinen vasemmalta oli Työväen urheiluliiton puheenjohtaja, olympiakomitean varapuheenjohtaja Matti Ahde.
Matti Ahde: "Se mitä Martti Vainio tuossa tiedotustilaisuudessa kertoi niin se ei ollut ihan totta. Että se näyttää minusta jotenkin täysin selvältä. Se, että kuka teki mitäkin, niin siinä on kyllä ihan mahdoton vastata. Että en minä tänä päivänä tiedä."
Seuraavana oli Carl-Olaf Homén, Olympiakomitean silloinen puheenjohtaja.
Homén: "En minä ole vaivautunut katsomaan, mikä näistä monista selityksistä oli se oikea."
Vainion toisella puolen istui Kalevi Tuominen, silloinen Olympiakomitean valmennuspäällikkö:
Tuominen: "Sehän on ihan selvää, että tämä totuushan ei ole kai vielä tänä päivänäkään selvinnyt. En minä ainakaan ole tietoinen, että onko vieläkään selvinnyt."
Ja tässä on Tapani Ilkka, silloinen yleisurheilujoukkueen johtaja.
Ilkka: "Tasan saman selityksen sain kuin julkisuudessakin. Ei yhtään enempää."
Ja lopuksi Pekka Peltokallio, suomalaisen urheilulääkinnän grand old man. Hän kirjoitti urheilijoille hormonireseptejä silloin kun urheilujärjestöt eivät vielä olleet kieltäneet niitä. Urheilulääkäriyhdistystä Peltokallio johti vuosina 1969-1972.
Peltokallio kieltäytyy haastattelusta; hän kirjoittaa parhaillaan muistelmia, joiden pitäisi ilmestyä myöhemmin tänä syksynä. Hän kertoo kuitenkin kärsineensä Vainion tapauksesta niin, että katuu ryhtymistään urheilulääkäriksi.
Kuinka paljon hyötyä anabolisista steroideista loppujen lopuksi oli? Mitä DDR:n urheilu olisi ollut ilman hormoneja?
Spitzer: "Ilman dopingia se ei olisi voinut säilyttää asemaansa, koska ratkaiseva ero muiden maiden suorituksiin oli täydelliseksi hiottu aineiden käyttö. Oli tietokoneilla laskettu keskitetty suunnitelma, jonka mukaiset annokset olivat ihmisen sietokyvyn ylärajoilla."
Länsimaissa anabolisten steroidien käyttö oli vähemmän suunnitelmallista, mutta tuloksia saatiin. Heidelbergin yliopiston professori Gerhard Treutlein on verrannut yleisurheilun, uinnin ja painonnoston tuloskehitystä DDR:ssä, Länsi-Saksassa ja Ranskassa.
Gerhard Treutlein: "Tulosten kehityksestä voi päätellä, että etenkin heittolajeissa doping alkoi olla mukana, miesten heitoissa, pyöräilyssä ja painonnostossa 50-luvun lopulla ja 60-luvun lopulla naisten heitoissa. Ja 70-luvulla nopeutta vaativissa lajeissa kuten miesten ja naisten pikajuoksussa. Jos ilkeästi sanoo, niin doping demokratisoitui, tuli enemmän ja enemmän lajeja ja suoritustasoja, joilla sitä oli käytössä. Voi olettaa, että 80-luvulle tultaessa jo kaikki tasot ja useimmat urheilulajit olivat mukana."
Päätimme selvittää, miten Suomen yleisurheilun tulostaso kehittyi 60-luvulta lähtien. Naputtelin laskuriin kunkin kilpailukauden kolmen parhaan urheilijan tulokset ja otin niistä keskiarvot. Kolmen vuoden liukuvat keskiarvot kertovat havainnollisesti kehityksen suunnan.
Erityisen selvästi tulokset näyttävät parantuneen pikajuoksuissa ja heittolajeissa 70-luvun alussa. KOK:n anabolikiellon jälkeen tulokset taas heikkenivät – pikajuoksutilastoja tosin hieman sotkee sähköajanotto, joka tuli käyttöön 1975.
Miesten kuulassa ja kiekossa tulokset paranivat ällistyttävän samanaikaisesti: nopea nousu alkoi 1969 ja pysähtyi viisi vuotta myöhemmin, kun kansainvälinen olympiakomitea kielsi anabolien käytön. Harjoituskauden testauksen alkaessa 80-luvun puolivälin jälkeen miesten heittojen tulokset putosivat joitakin prosenttiyksikköjä, kääntyäkseen taas nousuun 90-luvulla.
Naisten keihäässä keskiarvo parani 26 prosenttia vuosina 1960 – 1972, putosi sitten muutaman prosenttiyksikön, mutta lähti entistäkin nopeampaan kasvuun 70-luvun lopulla: noin 30 prosenttia kuudessa vuodessa. Tämä nousu pysähtyi 1984, kun harjoituskauden doping-testaus aloitettiin. Sen jälkeen keskiarvot ovat tulleet alaspäin muutamia poikkeusvuosia lukuun ottamatta.
Mutta olisiko Suomen yleisurheilun menestys voinut johtua jostakin muusta kuin dopingista. Pyysimme professori Treutleinia tutustumaan myös suomalaisiin tilastoihin:
Treutlein: Huomiotani kiinnitti se, että miesten ja naisten pikajuoksuissa tapahtui huomattava tuloskehitys vuosina 1970-74. Kun tiedämme, milloin dopingin käyttö alkoi DDR:ssä, niin tässä näyttää olevan siihen verrattuna kolmen neljän vuoden viive. Tämän perusteella on tietysti vaikea sanoa, että tämä tai tuo suomalainen olisi käyttänyt dopingia."
Myös Suomen antidopingtoimikunnan valvontaryhmän puheenjohtaja Timo Seppälä arvelee, että Suomen yleisurheilun nousu johtui osittain hormonilääkkeistä, ainakin voimaa vaativissa lajeissa.
Timo Seppälä: "On totta, että ehkä tämä tulosparannus entistä voimakkaammin osuu niihin aikoihin kun oli ikään kuin vielä sallittua, yleisesti ajateltiin näin, käyttää anabolisia steroideja, doping-aineita, kun taas sitten tämä tuloskehityksen pysähtyminen osuu oikeastaan siihen kauteen kun varsinaisesti doping-menetelmät ja testaukset saatiin kuntoon – eli toisin sanoen aloitettiin harjoituskauden testit ja saatiin analyysit sille tasolle että anabolisia steroideja ei esimerkiksi juuri Suomessa enää voi käyttää kiinni jäämättä."
Osa suomalaisista urheilijoista, valmentajista ja urheilulääkäreistä pysyi 70-luvullakin erossa hormoneista. Mutta vaikenemisen vuoksi kaikki mukana olleet ovat saaneet kärsiä epäilyistä. Valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Raimo Sailas piti maaliskuussa 1993 valtakunnallisilla urheilupäivillä puheen, jossa hän kehotti urheiluväkeä avoimuuteen.
Sailas arkistokuvassa: "Meillä on Suomen urheilun historiassa selvästi tällainen keskikokoinen tabu, lähes kansallinen tabu, ja se liittyy mielestäni siihen, ettei vieläkään ole rohjettu ääneen puhua siitä, millä konsteilla suomalaiset urheilijat menestyivät niin hyvin 70-luvulla."
Sailas toivoi saavansa jonkinlaisen selvityksen, mutta mitä vielä.
Sailas: "Seurauksena oli eräänlainen pakoreaktio. Olen ymmärtänyt, että moni on yrittänyt näitä asioita senkin jälkeen selvittää, mutta tulokset ovat edelleenkin aivan ilmeisesti puutteellisia."
Urheiluväen mielestä Sailaksen toiveita on lähes mahdoton toteuttaa. Suomen urheiluhistorian keskikokoisen tabun selvittämistä ei auttanut edes Sailaksen peitelty uhkaus huippu-urheilun rahoituksen leikkaamisesta.
Sailas: "Tarkoitukseni oli osoittaa urheiluväelle myöskin se, että heidänkin täytyy katsoa omaan pilttuuseensa ja varautua siihen, että määrärahoja voidaan ja pitää leikata ja tavallaan tarjosin heille myöskin mahdollisuuden katsoa mistä määrärahoja voidaan leikata."
No mistä leikattiin? Opetusministeriön laskujen mukaan valtion budjetista myönnetyt liikunnan ja urheilun määrärahat laskivat 90-luvulla yli kymmenen prosenttia. Mutta huippu-urheilun saama valtion tuki kasvoi samaan aikaan kolmanneksen.
90-luvulla Suomen yleisurheilun voimalajeissa alkoi taas tapahtua. Kuulassa, kiekossa ja moukarissa tulokset ovat nousseet lähelle 70-luvun tasoa. Ilmiöllä on todennäköisesti useampia syitä: uusi sukupolvi on edellisiä lahjakkaampi, käytössä on entistä enemmän rahaa ja tehokkaampia valmennusmenetelmiä, – ja ehkä myös uusia doping-aineita.
Kaksi suomalaista kuulantyöntäjää on 90-luvulla jäänyt kiinni istukkahormonin käytöstä, yksi testien pakoilemisesta. Paljon puhutun kasvuhormonin käytöstä ei voi sanoa mitään varmaa, koska se ei näy testeissä. Kyynikoiden mielestä urheilu onkin vajonnut takaisin 70-luvulle, jolloin doping-valvonta oli lähinnä vitsi. Epäilyt ja huhut pilaavat urheilujuhlien tunnelmaa.
Kysymys Timo Seppälälle: Voidaanko kasvuhormoneilla selittää tätä yleisurheilun 90-luvun tuloskehitystä?
Seppälä: Kyllä varmasti selittää voidaan kasvuhormoneilla ja miksei jopa astmalääkkeilläkin osin, mutta varmuudella ei tietysti voida mitään sanoa ennen kuin näitä urheilijoita saadaan kiinni itse teosta.
Kasvuhormonin laillinen käyttö näkyy lääkelaitoksen tilastoista. Ne osoittavat kulutuksen kasvaneen kuudessa vuodessa yli kaksinkertaiseksi – mutta tämä on selitettävissä lääketieteellisin perustein.
Myöskään tullin ja poliisin takavarikkotilastot eivät ole kovin valaisevia, koska niissä ei eritellä kasvuhormoneja. Viranomaisten haaviin päätyy etupäässä anabolisia steroideja, jotka on tarkoitettu kuntosaleissa lihaksiaan rakentaville harrastelijoille.
Kasvuhormonien lisäksi doping-valvojia on turhauttanut veren punasolujen muodostumista säätelevä erytropoietiini eli EPO. Se syrjäytti viime vuosikymmenellä veritankkaukset, joissa suomalaiset olivat yhtä taitavia kuin DDR:läiset hormonidopingissa. MOT palaa aiheeseen ensi maanantaina.
Toimittaja: Matti Virtanen
Ohjelmassa haastatellut:
Raimo Sailas
Valtiosihteeri, valtiovarainministeriö
Antti Lanamäki
Suomen urheiluliiton valmennuspäällikkö
Eläkkeellä
Giselher Spitzer
Urheiluhistorioitsija
Potsdamin yliopisto
Joachim Mitdank
DDR:n suurlähettiläs Helsingissä 1978 – 1982
Carl-Olaf Homén
Suomen olympiakomitean puheenjohtaja 1984 – 1987
Suomen liikunta ja urheilu ry:n (SLU) puheenjohtaja 2000 –
Kalevi Tuominen
Suomen olympiakomitean valmennuspäällikkö 1969 – 1992
Eläkkeellä
Tapani Ilkka
Suomen yleisurheilujoukkueen johtaja 1984
Suomen Urheiluopiston rehtori (Vierumäki)
Suomen olympiakomitean puheenjohtaja
Juhani Leppäluoto
Fysiologian professori
Oulun yliopisto
Matti Ahde
Työväen urheiluliiton puheenjohtaja 1977 – 1995
Suomen olympiakomitean varapuheenjohtaja 1984.
Gerhard Treutlein
Urheilutieteen professori
Heidelbergin yliopisto
Timo Seppälä
Dosentti, Kansanterveyslaitos
Antidopingtoimikunnan valvontaryhmän puheenjohtaja
