Hyppää pääsisältöön

Lääketieteen historia osa 4: tuberkuloosi ja paimion parantola

”Kivussa voisi edes huutaa ja purra hammasta, normaalisuuressa kivussa, mutta purepas hammasta kun tukehdut hitaasti.”

Tuberkuloosiin sairastuneitten määrä kasvoi Suomessa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, mutta järjestelmällistä tuberkuloosin vastaista työtä alettiin tehdä vasta 1900-luvulla. Taudin torjumiseksi Suomeen rakennettiin suuria kansanparantoloita. Näistä yksi oli Paimion parantola. Tuberkuloosipotilaat sijoitettiin parantoloihin osittain sairauden hoidon vuoksi, osittain tartuntavaarallisten potilaiden ehkäisemiseksi.

KANSALLISVAARA

Saksalainen Robert Koch löysi tuberkuloosi-bakteerin vuonna 1882. Kun tajuttiin, että kyseessä on tartuntatauti, alettiin miettiä, miten tarttumisvaaraa vähennetään. Vuonna 1893 Suomen Lääkäriseura julkaisi ensimmäisen tuberkuloosin vastustamisohjelman.

Sen mukaan tärkeintä oli työväen asunto-olojen parantaminen, työolojen valvominen ja erityisesti asuintilojen ilmanvaihdon parantaminen. Tuuletusta ja kaikenlaisen pölyn poistamista pidettiin erityisen tärkeänä, sillä keuhkotaudin ajateltiin tarttuvan hengitettävän pölyn mukana.

Tehokasta valistusta pidettiin tärkeimpänä aseena. Keuhkotautivalistuksessa käytettiin niin sanottua antiseptistä strategiaa, jonka tarkoituksena oli saada bakteerit tuhottua. Bakteerit olivat näkymättömiä, joten taistelua käytiin kaikkea epäpuhtautta vastaan. Myös tieto taudin tarttuvuudesta yritettiin saada tehokkaasti suuren yleisön tietoisuuteen. Erityisesti keuhkotautisten ysköksiä ja niiden kuivia jäänteitä pidettiin bakteerien leviämislähteinä. Siksi esim. junissa ja linja-autoissa kiellettiin: Älä sylje lattialle.

PELÄTTY KANSANTAUTI

Lisääntyvästä valistuksesta ja hoitokeinoista huolimatta tuberkuloosi oli vielä 1930-luvulla usein kuolemaan johtava sairaus. Paimion parantola oli yksi yrityksistä taistella tuberkuloosia vastaan. Ensimmäiset potilaat saapuivat sinne helmikuussa 1933 ja jo kaksi kuukautta myöhemmin kaikki 286 sairaansijaa olivat täynnä.


- Silloin Parantolan perustamisen aikoihin Suomessa oli noin 8000-9000 uutta tuberkuloositapausta vuodessa. Koska sairauteen ei ollut parantavaa hoitoa,siihen kuoli niin paljon ihmisiä, että on sanottu, että jokaisen tunnin aikana kuoli yksi ihminen tähän tautiin. Voidaan siis hyvin ymmärtää, että se oli pelätty ja kunnioitettu tauti ja todella kansatauti, ylilääkäri Kari Liippo TYKS:n keuhkosairauksien klinikalta, Paimion sairaalasta.

Tämä kansantauti levisi helposti ahtaissa kodeissa ja huonoissa elinoloissa. Keuhkotaudin salaaminen oli yleistä, sillä lisääntyneen valistuksen myötä ihmiset usein karttoivat keuhkotautista tartunnan pelossa.

JOUKKOTARKASTUKSILLA KEUHKOTAUTIA VASTAAN

Keuhkotaudin diagnosointi perustui pitkään keuhkojen kuunteluun, yskösten tarkasteluun, rintakehän koputteluun ja siihen, mitä potilas kertoi oireistaan.


- Alkuvaiheessa ihmiset hakeutuivat hoitoon varmaan aivan oireiden perusteella.Sitten myöhemmin siirryttiin joukkotarkastuksiin, joista monet vielä muistavat pienoiskuvaukset, joihin jouduttiin vuosittain tai joka toinen vuosi riskitekijöistä riippuen.

Joukkotarkastusten käyttöönottaminen oli merkittävä edistysaskel keuhkotuberkuloosin toteamiseksi. Aluksi tarkastukset perustuivat lääkärin suorittamaan keuhkojen kuunteluun, mutta jo 1930-luvulta lähtien alettiin suorittaa joukkotarkastuksia siirrettävillä röntgenlaitteilla.

RUNOILIJOIDEN TAUTI

Tuberkuloosiin sairastuneet olivat yleensä nuoria. Koska keuhkotauti kaatoi myös useita suomalaisia runoilijoita, sitä alettiin kutsua runoilijoiden taudiksi. Tämä synnytti myytin sairaudesta, joka kuihdutti potilaan eteerisesti pois. Sairastuneiden todellisuus oli kuitenkin kovin toisenlaista.

- Se on varmaan ollut kaikkea muuta kuin runollista. Kaikki tiesivät, että se on tappava tauti, siihen ei ollut lääkehoitoa. Käytännössä noin joka toinen selvisi täältä omaan kotiin, loput isän kotiin.

PARANTOLAELÄMÄÄ

Keuhkotaudin hoito perustui kauan yleiskunnon kohottamiseen joko kotioloissa tai entistä useammin parantoloissa. Alvar Aalto suunnitteli Paimion parantolan iskulauseenaan: ”Valoa, ilmaa ja aurinkoa” –iskulauseen piti palvella niin parantolan arkkitehtuuria kuin sairauden voittamistakin. Aalto luonnehti itse Paimion parantolarakennusta ”mediciniseksi instrumentiksi”. Näin käytiin arkkitehtuurinkin keinoin taisteluun sairautta vastaan.


Aalto suunnitteli potilashuoneet ottaen huomioon ihmisen, joka joutui viettämään pitkiä aikoja vuoteessa maaten. Alkuperäisissä suunnitelmissa ikkunat, tuuletus, huoneiden väritys ja kalusteet oli suunniteltu niin, että kokonaisuus takaisi potilaalle mahdollisimman suuren rauhan ja levon.
Parantolassa monien vointi parani yleiskunnon noustessa ja jotkut parantuivat täysin. Koska parantoloissa oleskeltiin usein pitkään, eivätkä kaikki potilaat olleet huonokuntoisia, siellä syntyi ystävyyssuhteita ja erityistä potilaskulttuuria.

PUUROHOITOA JA HALLIMAKUUTA

Keuhkotaudin hoito perustui kauan yleiskunnon kohottamiseen. Lääkettä oli ainoastaan yskään, kuumeen alentamiseen ja ruoka-halun parantamiseen. Eräs yleinen hoitotapa oli makuuttaminen avoimissa ulkoilmahalleissa useita tunteja päivässä.

- Parantolassa oli hyvin tarkka päiväohjelma, joka piti jonkinlaisen kurin. Kolme kertaa päivässä käytiin hallialueellans. hallimakuussa. Se perustui siihen oletukseen, että raitis ilma ja erityisesti otsoni parantaisivat tuberkuloosia.

- Jälkikäteen ajatellen se oli hieno ratkaisu sikäli, että ulkoilmassa tauti ei tarttunut naapuriin yhtä helposti, kuin se tarttui hoitohuoneissa tai kotona ahtaissa oloissa.

ILMARINTOJA JA SUURLEIKKAUKSIA

Tuberkuloosin hoitoon kehitettiin menetelmiä, joilla sairastunut keuhko saatettiin lepotilaan. Monet hoidoista olivat kirurgisia.

- Ilmarintahoito eli typetyshoito on monille edelleenkin tuttu hoito. Sen ohella alkuvaiheessa tehtiin myös rinnan muovausleikkauksia sekä öljyrintahoitoja ja erilaisia polttoleikkauksia. Myöhemmin jopa poistettiin keuhkoja tai keuhkojen osia, kun muuta parantavaa hoitoa ei ollut. Leikkaus oli hyvin tavallinen hoidon schema 1940-1950-luvuilla janiitä tehtiinaina 1970-luvulle asti, Liippo kertoo.

Toisen maailmansodan jälkeen kehitettiin ensimmäiset tuberkuloosibakteeriin tehoavat lääkkeet. Kansantauti alkoi väistyä, kuolleisuus laski ja hoitoajat lyhenivät. Sairauden nopeampi paraneminen merkitsi myös tartuntavaiheen lyhenemistä ja aikaa myöten uusien tapausten vähenemistä.

TUBERKULOOSIA EI OLE VIELÄKÄÄN VOITETTU

Parantavasta lääkkeestä huolimatta tubia ei ole kuitenkaan vieläkään voitettu.


- Juhlapuheissa monet ovat erehtyneet väittämään jo parikymmentä vuotta, että tuberkuloosi voidaan unohtaa, tauti on voitettu. Näin ei itse asiassa ole siitä syystä, että meillä on tällä hetkellä edelleen 150 tartuntavaarallista uutta tuberkuloositapausta vuosittain.

- Tilanne on tietysti tällä hetkellä sikäli hyvä, että meillä on ollut lääkehoito jo useita kymmeniä vuosia käytössä ja se on useimmiten parantava hoito.Tällä hetkellä voimme käytännössä sanoa, että kun tämän taudin saa ja lääkehoito sopii, niin varmasti paranee.

Mutta tuberkuloosiin on edelleen suhtauduttava vakavasti.

- Muutama kymmenen tartuntavaarallista tuberkuloosipotilasta levittää tautia lähiympäristöönsä. Jo tämän vuoksi yksinomaan on tärkeää, että kaikki tartuntavaaralliset tautia levittävät osataan poimia pois, koska pienikin määrä voi pitää yllä tätä sairautta väestössä.

MYYTTINEN TUBERKULOOSI

Tuberkuloosi on nykyään riskiryhmien sairaus, jota hoidetaan edelleen myös Paimion sairaalassa. Usein potilaina on vanhuksia, jotka vielä itse muistavat, miten ankara ja pelätty kansantauti se aikanaan oli.

- Ikäväestö sairastuessaan tähän keuhkotautiin, tuberkuloosiin kavahtaa sitä, jopa toivoo joskus, että miksi tämä ei ollut syöpä, mikä tuntuu uskomattomalta, mutta se kertoo siitä huikeasta muistosta kansantaudin ajoilta, jolloin perheitä, sukujakin harveni tämän taudin hampaissa.


Asiantuntija: KARI LIIPPO, ylilääkäri, Turun yliopistollisen keskussairaalan keuhkosairauksien klinikka, Paimion sairaala

Toimittaja: TIIA VÄRE

Lisätty asiasanat ja mobiiliyhteenveto 5.6.2016