Näyttelijä ja lausuntataiteilija Ella Eronen teki läpimurtonsa 1930-luvulla. Hän niitti mainetta suurten klassisten tragedioiden naisosissa - Kleopatrana, Medeiana ja Lady Macbethinä. Professorin arvonimellä palkittua Erosta haastateltiin radion Tänään iltapäivällä -ohjelmassa vuonna 1981, kun hän vietti 50-vuotistaiteilijajuhlaansa.
Ella Erosesta (1900–1987) on käytetty sellaisia epiteettejä kuten Diiva, La Ella tai Ella Suuri. Ohjelman toimittajan mielestä kenties osuvin luonnehdinta Erosesta on Arvi Kivimaan sanonta taiteilijan luovimmilta vuosilta: Ella Eronen on sanan kuvanveistäjä.
Mutta taide ei kuitenkaan ollut Erosen elämässä aivan kaikki. Lausuntataiteilijalla riitti kuitenkin aikaa ja ymmärrystä oman aikansa nuorisolle, jonka tilasta Eronen oli huolissaan. Atomisodan uhka oli tuolloin voimakas ja se varjosti hänen mukaansa ennen kaikkea nuorten elämää ja tulevaisuutta.
Nuorten persoonallisuutta pitäisi hänen mukaansa tukea ja kohottaa heidän itsetuntoaan. "Moittimisella ja pelkällä rankaisemisella ei tehdä hyviä ihmisiä!" Eronen sanoo.
Originelli hän oli itsekin jo lapsesta asti. Hän kertoo muun muassa lukeneensa "kummallisia" kirjoja, joita kantoi kotiin kilotolkulla. Ne olivat usein filosofisia teoksia, joista hän ei ymmärtänyt mitään mutta niiden kirjoittajat olivat tunnettuja nimiä. Jos koulussa jotain sattui, syypää oli aina "villi ja vallaton Ella".
Teatteriuralle Eronen lähti Koiton näyttämön kautta. Hän lähti sieltä pois muun muassa huonojen roolien vuoksi. Vuonna 1933 Eronen piti oman lausuntailtansa Kansallisteatterissa. Tämä osin myös liikunnallinen ilta poiki lisää lausuntailtoja vuosiksi eteenpäin.
Naisnäyttelijöiden heikko roolitus huolestuttaa Erosta. Hän toteaa, ettei edes mannermaalta ole tullut tekstejä, joita olisi kirjoitettu naisille. Se saattaa olla jopa yksi syy, miksi naiset pitävät omia lausuntailtojaan. Kollegoistaan hän sanoo pitävänsä, koska "näyttelijät joutuvat analysoimaan asioita. On hyvä, että ihminen joutuu miettimään syitä ja seurauksia."
Ella Erosesta tuli Ruotsissa talvisotaa käyvän Suomen symboli, kun hän lausui Tukholman stadionin pakkasessa Maamme-laulun täydelle katsomolle helmikuussa 1940.