Hyppää pääsisältöön

Ranskan ylioppilaat barrikadeilla

Pariisissa koettiin toukokuussa 1968 ennennäkemätön opiskelijoiden kuohunta, joka järisytti koko ranskalaista yhteiskuntaa temmattuaan mukaan miljoonia työläisiä.

Konflikti lehahti liekkiin, kun opiskelijoiden ja johdon kiistakenttänä toiminut Nanterren yliopisto kaupungin laitamilla suljettiin toukokuun alussa 1968. Poliisi määrättiin hajottamaan Sorbonnen ylioppilaiden tukimielenosoitus, ja siitä seuranneet väkivaltaiset yhteenotot jatkuivat kielloista huolimatta opiskelijoiden ja opettajien miltei päivittäisillä protestimarsseilla seuraavien viikkojen aikana.

Kapinoivat opiskelijat rakensivat katukivistä ja muista esteistä kymmeniä katusulkuja. Kirjeenvaihtaja Knud Möller kuvailee radioreportaaseissaan katumaisemaa, joka oli kuin sodan jäljiltä.

Opiskelijajohtaja Daniel Cohn-Bendit eli "Punainen Dany" totesi lehdistölle, että Ranskan kapinoivat ylioppilaat pyrkivät sosialismiin. He hylkäsivät kuitenkin hylkäävän sosialismin itäeurooppalaisen mallin.

Kymmenet, ehkä sadat tuhannet vanhemmat olivat levottomia, koska heidän lapsensa olivat yötä Pariisin kaduilla barrikaadeilla. Nuorilla oli vastassaan erittäin hyvin varustetut, kovaotteiset poliisimiehet. Opiskelijoiden mukana oli myös lyseolaisia. Näiden mukaan ylioppilaiden tämän päivän ongelmat ovat heidän huomisia ongelmiaan.

Möllerin toukokuun puolivälissä tekemässä tv-raportissa ei selosteta työläisten työpaikkatason tunnelmia, mutta ammattiliittojen johto ja kommunistipuolue suhtautuivat edelleen varauksellisesti anarkistisena pitämäänsä opiskelijaliikkeeseen. Ranskassa elettiin näinä päivinä aikaa, jossa vallitsi epäselvyys siitä, missä valta loppujen lopuksi on: hallitus epäröi lähettää poliiseja uudelleen Sorbonneen tai miehitettyihin tehtaisiin.

Presidentti de Gaulle varoitti maan joutuneen kriisiin, joka voi johtaa sekasortoon. Hän lupaili kriisipuheessaan joitakin mm. yliopisto- ja työpaikkademokratiaan littyviä uudistusehdotuksia kesäkuussa pidettävään kansanäänestykseen. De Gaullen reagointia pilkattiin hitaaksi, hänen lupauksiaan moitittiin epämääräisiksi, ja mielenosoittajat kehottivat vanhaa sotaratsua eroamaan.

Pariisi koki uuden barrikadien yön. Huolimatta siitä että opiskelijoiden rinnalla nyt olikin paljon nuoria työläisiä, Möllerin raportin mukaan opiskelijat kokivat itsensä eristyneiksi, vaikka – kuten hän arvelee – "ovat itse vakuuttuneita siitä että ovat uuden vallankumouksen kärkijoukko, jota työläisten tulisi seurata".

De Gaullen puheen jälkeen alkoivat hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen väliset neuvottelut lakkoaallon lopettamiseksi. Ammattiliitot vaativat palkankorotuksien lisäksi työajan lyhentämistä ammattiyhdistysten oikeuksien lisäämistä ja sosiaalilainsäädännön tarkistamista. Hallitus lupaili sekä opiskelijoille että työläisille osallisuutta hallintoon toimipaikoillaan, mikä työnantajille oli kova pala niellä. Samalla se ilmoitti jyrkentävänsä linjaa opiskelijoiden mielenosoituksiin sen jälkeen, kun levottomuudet tuottivat ensimmäiset kuolonuhrinsa.

Neuvotteluiden kuluessa keskusliitto CGT:n kanta tiukkeni, kuten Mikko Valtasaari kertoo uutisjutussaan, mutta tulevina päivinä neuvottelutulos tyrmättiin ay-kentällä.