Hyppää pääsisältöön

Kalevan kansan luvattu saari

Matti Kurikan vuonna 1901 Kanadan Malcolm Islandille perustama Sointula oli lyhytikäinen, mutta kaikista merkittävin yritys suomalaiselle utopiayhteiskunnalle. Historiallinen Sointula oli suomalaisten siirtolaisten perustamista ihanneyhteisöistä tunnetuin. Kalevan kansa -osuuskunnan perustama yhteisö toimi vuosina 1901–1905 ja sen kotipaikka oli Malcolm Island eli Malkosaari Brittiläisessä Kolumbiassa.

Sointulan utopia perustui lehtimies ja poliitikko Matti Kurikan (1863–1915) yhteiskuntanäkemyksiin. Kurikka oli inkeriläisen talonpojan poika, kristitty sosialisti, tasa-arvon ja raittiuden puolestapuhuja, jonka oppeihin oli sekoittunut myös teosofisia aineksia.

Kurikka oli saapunut Kanadaan Australiasta, jonne hän oli niin ikään perustanut ihanneyhteiskunnan. Kanadaan hän tuli kanadansuomalaisten kutsumana. Suomalaiset halusivat kapitalismista eroon; heidän työnsä kaivoksissa oli raskasta ja vaarallista. Ilmapiiri oli otollinen Kurikan sosialistisen ihanneyhteiskunnan syntyyn.

Kurikka kutsui Suomesta avukseen hengenheimolaisensa ja ystävänsä A.B. Mäkelän. Molemmat olivat haaveissaan suureellisia: koko Suomen työväen tulisi muuttaa Brittiläiseen Kolumbiaan. Toveruksista Kurikka oli kuitenkin idealisti ja Mäkelä realisti. Alkuun miehet puhalsivat yhteen hiileen ja mainostivat Malkosaarta Suomeen ja Yhdysvaltoihin. Sointulaksi ristittyyn yhteiskuntaan haluaville esitettiin korkeita eettisiä vaatimuksia: piti hyväksyä yhteistalous ja yhteiselanto, ja valmistautua kieltäytymään ja luopumaan monista asioista, jotta edellä mainitut tavoitteet toteutuisivat. Siitä huolimatta Sointulaan oli varsinainen tunku.

Taloudelliset ongelmat sekä ristiriidat Sointulan johtohahmojen välillä johtivat lopulta ihanneyhteisön hajoamiseen 1905. Kurikka kannattajineen karkotettiin saarelta ja Sointulaa jäivät asuttamaan suomalaiset.

Artikkelin alussa nähtävässä Sointula – ihanneyhdyskunta -dokumentissa kerrataan Malkosaaren historiaa ja seurataan arkipäivää vuonna 1976. Dokumentin loppupuolella pohditaan Kanadan naapurimaan yhteiskunnallisia asetelmia ja kuvataan 1970-luvun amerikkalaista unelmaa New Yorkissa ja San Franciscossa.

Pääosassa tyytyväisiä suomalaisia vuodelta 1984 esittelee nimensä mukaisesti tyytyväisen maireita hymyjä vaalivia kanadansuomalaisia. Aurinko paistaa, linnut laulavat ja taustalla kohoavat Kalliovuoret. Suomen kieli on siirtolaisilla säilynyt moitteettomana, mutta sanavarastoon on karttunut anglismeja kuten haussi (talo) tai mainari (kaivosmies).

Dokumentissa Kanadan suomalaiset: Utopia kerrotaan suomalaisten siirtolaisten alkutaipaleet kaivostyöläisinä dramaattisen musiikin siivittämänä. Mukana on myös kaunista luontokuvaa kahden suomalaisen partasuun metsästysretkeltä. Koska Sointulasta tuli kalastuskylä, pääsevät ohjelmassa ääneen kalamiehet Paavo Vänttinen ja Pentti Jutila. Jutila paljastaa, että kalastaessa voi oikein hyvänä vuonna tienata yli 100 000 dollaria.

Viisikymmentä vuotta Kanadassa asunut Pirkko Karvonen kertoo Lauantaivekkarissa Sointulan merkityksestä hänelle. Karvosen mukaan Sointula on kanadansuomalaisten menneisyyden tärkein vaihe. Karvonen halusi itsekin 16-vuotiaana muuttaa Sointulaan, koska siellä puhuttiin suomea.

Kameraa kohti astelee punaruutuisessa flanellipaidassa parrakas mies, jota seuraa suuri huskyltä näyttävä koira. Hän on ”kovan paikan mies” Jussi Lehto ja tyypillinen esimerkki Kanadaan lähteneestä suomalaissiirtolaisesta, joka päätyi metsätöistä kaivostöihin ja sitten kultaa vuolemaan. Toisin kuin monet muut suomalaiset, Lehto ei ole vetäytynyt viettämään eläkepäiviä suomalaiseen lepokotiin, vaan jatkaa edelleen kallion räjäyttelyä uskollisen ystävän seuratessa perässä.

Teksti: Sonja Fogelholm & Rita Landström

"Kanadan suomalaiset" -dokumentin valokuvat: Varpu Lindströmin kokoelmat/Siirtolaisinstituutti. "Kovan paikan mies" -dokumentin valokuvat Sakari Pälsin kokoelma/Museovirasto sekä Varpu Lindströmin Best-kokoelma/Siirtolaisinstituutti

Sointula oli täysiverinen utopiayhteiskunta

Kanadan Brittiläiseen Kolumbiaan Malcolm Islandille perustettu Sointulan ihanneyhdyskunnan taru oli lyhyt. Silti sitä pidetään ehkä merkittävimpänä suomalaisista ihannesiirtokunnista kautta aikain.

Sointulan perusti Matti Kurikka vuonna 1901. Kurikka oli saapunut Kanadaan Australiasta, jonne hän oli niin ikään perustanut ihanneyhteiskunnan. Kanadaan hän tuli Kanadansuomalaisten kutsumana. Suomalaiset halusivat kapitalismista eroon; heidän työnsä kaivoksissa oli raskasta ja vaarallista. Ilmapiiri oli otollinen Kurikan sosialistisen ihanneyhteiskunnan syntyyn.

Kalevan Kansan perustaminen keräsi paljon kannatusta ja osuuskunnan käyttöön päätettiin ostaa Malcolm Island eli Malkosaari. Saari sijaitsi Vancouver-saaren ja manner-Kanadan välissä.

Vuonna 1901 osakeyhtiö Kalevan Kansa teki sopimuksen Brittiläisen Kolumbian hallituksen kanssa, jossa osakeyhtiö sai koko saaren ilmaiseksi ja seitsemän vuoden verovapauden. Vastuuna oli asuttaa saarelle ainakin 350 henkeä.

Luomispäivinä Sointula sai nimensä
Kurikka kutsui Suomesta avukseen hengenheimolaisensa ja ystävänsä A.B. Mäkelän. Molemmat olivat haaveissaan suureellisia: koko Suomen työväen tulisi muuttaa Brittiläiseen Kolumbiaan. Toveruksista Kurikka oli kuitenkin idealisti ja Mäkelä realisti. He saattoivat esimerkiksi kiistellä rahojen käytöstä: Kurikka halusi ostaa pianon, sillä musiikin avulla ihmiset saisivat sielun ravintoa, mutta Mäkelä käytti pianoa varten varatut rahat lehmiin, jotta lapset saisivat maitoa.

Alkuun Kurikka ja Mäkelä puhalsivat yhteen hiileen ja mainostivat Malkosaarta Suomeen ja Yhdysvaltoihin. Väkeä virtasi saarelle, jossa aloitettiin raskaat jättiläispuiden raivaustyöt viljelysmaan toivossa.

Juhannuksena 1902 saarelle odotettiin monia uusia asukkeja. Saarella juhlittiin viisi päivää, ja niitä päiviä alettiin kutsua luomispäiviksi. Alkoholilla ei ollut asiaa juhliin, sillä Kalevan Kansa oli raittiusmielinen yhdistys. Myös tupakointia ja kiroilua paheksuttiin ankarasti.

Juhannusjuhlissa keksittiin Kalevan Kansan utopiayhteiskunnan nimi Sointula. Kurikka valittiin Sointulan presidentiksi. Tähän aikaan ihanneyhteisössä asui 127 jäsentä, joista suurin osa oli miehiä.

Sointulaan haluaville esitettiin korkeita eettisiä vaatimuksia: piti hyväksyä yhteistalous ja yhteiselanto, ja valmistautua kieltäytymään ja luopumaan monista asioista, jotta edellä mainitut tavoitteet toteutuisivat. Siitä huolimatta Sointulaan oli varsinainen tunku.

Yhteisön elinkeinot eivät pitäneet talousongelmia poissa

Sointulan elinkeino lähti liikkeelle sahalaitoksen rakentamisesta. Höyryllä toimiva sahalaitos ei tuottanut talonrakennuslautoja kovin nopeasti, joten uudet tulijat joutuivat odotellessa nukkumaan teltoissa jopa talviaikoina. Puiden raivaamistyöt laahasivat myös. Vuonna 1902 Sointulan asukasluku yli 200 ja samana vuonna saatiin hyvä kalasaalis. Myöhemmin kalatalouden merkitys yhteisölle kasvoi entisestään.

Saarelle perustettiin myös muun muassa suutari, räätäli, valokuvausliike ja lastenkoti. Lastenkoti oli Kurikan mielestä tärkeä kahdesta syystä: jotta äidit vapautuisivat lastenhoidosta muihin töihin ja jotta lasten sisäinen parantuminen lähtisi ajoissa liikkeelle.

Yhteistaloudessa jokainen sai dollarin palkkaa päivässä, ilmaisen asunnon, vaatteet ja ruoan. Ilmaisista hyödykkeistä huolimatta moni näpisteli ekstraa. Työpäivä oli aluksi sovittu kahdeksan tunnin mittaiseksi, mutta myöhemmin sitä jouduttiin pidentämään.

Kalevan Kansa oli elänyt velaksi ja talous oli retuperällä. Kuin pisteenä iin päälle sattui Sointulassa tuhoisa kerrostalopalo tammikuussa 1903. Palossa kuoli 11 ihmistä ja vahingot olivat 10 000 dollaria. Pahat kielet kertoivat Kurikan olleen palon takana; hän oli sytyttänyt palon hävittääkseen osakeyhtiön kirjanpidon. Tulipalon jälkeen yleinen mieliala Sointulassa oli myrkyttynyt, ja päämiesten Mäkelän ja Kurikan välit saaneet myöhemmän välirikon alkupisteen.

Idealisti ja realisti törmäyskurssilla

Vuonna 1904 Sointulassa oltiin toiveikkaita. Yhdyskunta oli saanut lainaa, jolla tosin maksettiin edellisiä lainoja, ja oli rakennettu uusi saha. Käteisestä oli kova pula yhdyskunnassa, joten suomalaiset ottivat vastaan huonosti palkatun siltaprojektin Pohjois-Vancouverista. Projektin hyvin hoitamisella uskottiin saavan uusia töitä, joiden avulla Sointulan taloudellinen ahdinko hellittäisi. Siltaurakka oli erittäin tappiollinen: suomalaiset tekivät ilmaista työtä ainakin 8000–9000 dollarin edestä, ja palkkaa saatiin vain 3000 dollaria.

Talouskriisin ja karhukirjeiden lomassa päämiehet Kurikka ja Mäkelä ottivat yhteen. Riita lähti liikkeelle kahden yhteisön jäsenen erottamisesta. Kun Kurikka jäi erottamisen puoltamisessa alakynteen, uhkasi hän itse lähteä saarelta, jollei miehiä erotettaisi. Näin kokous painostettiin Kurikan tahtoon. Seuraavassa yhteiskokouksessa Mäkelä uhkasi vangita Kurikan sen kummemmin vangitsemisen syitä perustelematta.

Johtoryhmän kokouksessa vuonna 1904 Kurikka vihdoin erosi, lähti Malkosaarelta kannattajineen, eikä koskaan palannut takaisin. Kurikan lähdön jälkeen joulukuussa 1904 Kalevan Kansan maat palstoitettiin ja sahalaitoksen varasto myytiin, jotta velkoja saataisiin pienennetyksi. Kalevan Kansan viimeinen yhtiökokous pidettiin toukokuussa 1905, jolloin asiana oli osakeyhtiön lakkauttaminen.

Teksti: Sonja Fogelholm

Lähteet: Teuvo Peltoniemi: Kohti parempaa maailmaa, Otava (1985), Sointula-dokumentit

  • Haapa klapisee ja sumu pitää ääntä Tiina Harpfin lastenkuunnelmissa

    Tiina Harpf jätti puumerkkinsä Lasten Radion seikkailuihin

    Mustan myllyn mestari ja Velhojuuri ovat esimerkkejä Yle Areenassa olevista lastentuotannoista, jotka Tiina Harpf ohjasi Yleisradiolle 1980-luvulla. Harpfin kuunnelmat klapisevat, helisevät, ja joskus niissä soi aimo annos hiljaisuutta. Juonenkäänteistä löytyy mustaa magiaa ja noitavainoja sekä seikkailunriemua. Päähenkilöitä johdattaa usein uteliaisuus.

  • Reino Paasilinna – kiisteltyjen ohjelmien toimittajasta Ylen kiistellyksi pääjohtajaksi

    Toimittaja Reino Paasilinnasta Ylen toimitusjohtajaksi.

    Reino Paasilinna (s. 1939) oli Yleisradion toimittaja ja myöhemmin myös pääjohtaja, jonka toimittamat ohjelmat synnyttivät keskustelua ja lehtiotsikoita. Ohjelmat olivat usein myös sellaisia, jotka eivät miellyttäneet Yleisradion johtoa. Artikkeliin on koottu joitakin esimerkkejä Reino Paasilinnan toimittamista ohjelmista.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto