Hyppää pääsisältöön

Hippisukupolven runoilija Leif Färding

Nuori boheemi julkaisi runojaan undergroundlehdissä, nousi tunnustetuksi lyyrikoksi, mutta tunsi pian tyhjentäneensä itsensä täysin ja menetti elämänhalunsa.

Tietolaatikko

Leif Färdingin teoksia ovat Maailmaa minä rakastan (1971), Luominen (1972), Olen onnen poika (1973), Levoton oksa, keinuva sydän (1977), Seitsemän vuoden runot (1979) ja Ihan kuin ihminen kuuntelisi (1984)

Valittujen runojen kokoelma Kasvojesi valossa (toim. Eila Kostamo) ilmestyi vuonna 2000

Färding oli 1970-luvulla mukana perustamassa Oraan Suojelijat -yhdistystä ja Kasvisravintolaa

Leif Färding (1951-1984) syntyi Ruotsin Gävlessä, mutta vietti nuoruutensa Vaasassa. Hän herätti kaupungissa huomiota boheemilla olemuksellaan ja "liian mystisillä" kirjallisuusharrastuksillaan.

Hän luki ahkerasti mm. Baudelairea, Rimbaudia, beatrunoutta, japanilaisia haikuja, Aldous Huxleya ja Hermann Hesseä sekä Krishnamurtin, Lobsang Rampan ja Helena Blavatskyn mystis-uskonnollisia tekstejä.

Färding tavoitteli mystisiä kokemuksia ja tajunnan avartumista myös hashiksen ja LSD:n kautta. Yksi ystävistä arvelee LSD:n avanneen hänelle pikemminkin "metafyysisen tuskan oven".

Runoilijanalku muutti Helsinkiin vuonna 1970 ja tutustui pääkaupungin underground- ja taiteilijapiireihin. Hän sai tekstejään julki mm. anarkistisessa Ultra-undergroundlehdessä.

Esikoiskokoelma Maailmaa minä rakastan ilmestyi vuonna 1971. "Haltioitunut ilo" on toistuva ilmaisu Färdingin lyriikasta puhuttaessa, mutta runoissa koettiin myös syvää muukalaisuuden tunnetta. Färding ennusti jo 1970-luvun alussa, ettei tulisi elämään kauan.

Viimeisinä aikoinaan Färding vajosi syvään masennukseen ja päätti elämänsä oman käden kautta. Tästä lähtee liikkeelle oheinen Ritva Enebäckin dokumentti.

Teksti: Jukka Lindfors

Kommentit