Hyppää pääsisältöön

Runoilija Ilpo Tiihonen ja kaupungin ääni

"Tässä on runoilija jonka nakkisormissa pysyy niin kirves kuin sulkakynä; kumpikin on käytössä joskus jopa samassa runossa”, esittelee Ilpo Tiihonen itsensä erään runofestivaalin esitteessä.

Tietolaatikko

Teoksia:
Sarkunmäen palo, runoja (1975)
Pihapuu, näytelmä (1976)
Antero Vipuliini ja taikatakki,lastenrunoja (1977)
Eroikka, runoja (1982)
Muusa, runoja (1994)
Boxtrot, runoja (1998)
Eros, runoja (2002)
Largo, runoja (2004)
Kaipaus, näytelmä (2006)

Tiihosen (s.1950) lyriikka lähtee arkipäivän kokemuksista, kaupungin kaduista tai luonnon hiljaisuudesta.

Runoissa on myös hienosti huumorin alle kätkettyä kritiikkiä esimerkiksi elämän kiireellisyyttä kohtaan. Tiihosen kieli pelaa rytmeillä ja riimeillä, sanaleikeillä.

Useissa Tiihosen runoissa liikutaan Helsingissä, varsinkin Kallion kaupunginosassa.

Kalliossa Tiihonen näkee erityistä kauneutta: ” Auvoinen rikkumaton idylli ei riitä, sen lisäksi tarvitaan arvaamattomuutta ja vaaraa, pelon momenttia, sitä ettei kaikkea tiedetä.”, Tiihonen kirjoittaa. Kotiseuturunoilijaksi hän ei kuitenkaan tahdo leimautua.

Tiihonen on vaikuttanut myös teatterin puolella ja lastenkulttuurin parissa. Hänen teoksiaan on käännetty ainakin englanniksi, unkariksi ja italiaksi.

Teksti: Kaisa-Liisa Vähäsarja

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto