Jukka Lindfors
Yle
Adolf Ehrnrooth muistelee 1900-luvun alun venäläistämiskautta, maaliskuun vallankumouksen herättämiä tunnelmia, Suomen itsenäistymistä ja sisällissodan kuukausia Helsingissä. Koulupoikana hän sabotoi Rauhankappelin rakennustyötä ja hyökkäsi lumipalloin venäläisiä matruuseja vastaan.
Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth (1905–2004) kuvaa radiomuistelmissaan omakohtaisesti 1910-luvun helsinkiläisen säätyläisperheen elämää.
Isä Ernst Ehrnrooth oli Suomen ensimmäinen oikeuslääketieteen professori. Lapsuutensa Adolf vietti Katajanokalla.
Hänen ollessaan kahdeksanvuotias kaupunginosaan kohosi Katajanokan kasino. Se toimi ensin venäläisen laivaston klubina vuoteen 1917 ja sitten Punaisen laivaston päämajana, "anarkistisena klubina", jonka tangossa liehui musta lippu pääkalloineen.
Ehrnrooth osallistui kansallismieliseen toimintaan jo varhain. Kun Uspenskin katedraalin viereen rakennettiin venäläissorron symbolina pidettyä Rauhankappelia (vihittiin käyttöön vuonna 1913), koulupojat kähvelsivät työmaalta marmorilevyjä ja irrottelivat venäjänkielisiä katukylttejä.
Kappelin vintiltä pojat tulittivat venäläisiä matruuseja lumipalloilla. Yksi näistä sai osuman naamaansa ja lähti takaa-ajoon. "Se on ainoa kerta, kun olen paennut venäläistä."
Hieman toisella kymmenellään Ehrnrooth joutui todistamaan venäläisen sotaväen kurittomuutta maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen. Kerran kouluun lähtiessään hän joutui astumaan portaille murhatun venäläisupseerin ruumiin yli. "Ei kovin moni koululainen ole sellaista joutunut kokemaan."
Joulukuun 6:ntena 1917 Ehrnrooth kertoo olleensa seuraamassa lähinnä venäläisten sotilaiden ja matruusien täyttämällä Suurtorilla, kun senaatin talon salkoon nostettiin leijonalippu Suomen itsenäisyyden merkiksi.
Sisällissodan syttyessä isä ja vanhemmat veljet poistuivat suojeluskunnan mukana kaupungista, mutta Adolf määrättiin jäämään kotiin. Ehrnroothin muistelut päättyvät kuvaukseen saksalaisten Helsingin valtauksesta keväällä 1918.
