Hyppää pääsisältöön

Eero Raittiselle blues ja rock olivat samaa tavaraa eri tempossa

Veljespari Raittisen nuorempi puolisko oli suomibluesin varhaisvuosien väkevimpiä laulajia. Duo Eero & Hille esiintyi tamperelaispubissa vuonna 1976.

Tietolaatikko

Blue Prelude. Bishop, Joe (säv, san). Jenkins, Gordon (säv, san).
Matchbox. Carl Perkins (säv, san). Levytetty 1976.

Eero Raittinen aloitti keikkailun veljensä Jussin kanssa rock'n'rollin merkeissä jo 15-vuotiaana. 1960-luvulla yhteistyö jatkui Boys-yhtyeessä.

"Mä olen aina pitänyt rockista ja tuskin mä siihen koskaan kyllästyn", hän sanoo Ossi Walliuksen haastattelussa vuonna 1972. Rockiin ei Eerosta suomen kieli kovin hyvin sopinut, mutta 1960-luvun lopulla hän alkoi niittää suosiota myös suomeksi laulavana sooloartistina. Vanha holvikirkko (1968) ja Toivotaan toivotaan (1971) olivat hänen suurimpia menestyksiään.

Vuonna 1969 syntyi ensimmäinen sooloalbumi Eeron elpee, joka iskelmien sijasta täyttyi laulajan rakastamalla bluesmateriaalilla.
Bluesilla ja rockilla ei ollut hänelle mitään eroa. Blueskappaleet olivat vain yleensä hitaampia, ja "kun tulee nopeata bluesia, sitä voi kutsua rockiksi".

The Boysin riveihin Eero palasi vuonna 1971. Tuolloin ei keikoilla enää entiseen tapaan tarvinnut soittaa tangoja, koska nuorempi lavayleisö piti samasta musiikista kuin bändikin.

Radiohaastattelua seuranneina vuosina Eero jätti Boysin toistamiseen esiintyen Tasavallan Presidentin solistina ja omien kokoonpanojensa kanssa.

1970-luvun puolivälissä syntyi Raittisen ja pianisti Hillel Tokazierin duo, joka levytti Hi-Hat-merkille albumillisen vanhaa rhythm & bluesia. Heidän juureva esityksensä on tallennettu tamperelaisessa Salhojankadun Pubissa.

Teksti: Jukka Lindfors

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto