Hyppää pääsisältöön

Pankkiryöstö – tosi asiaa pankkikriisistä

Dokumentti vuodelta 1992 kertoo pankkien talouden romahtamisesta. Pankit kärsivät tappioita huonoista sijoituksista, ulkomaisesta varainhankinnasta, omistusjärjestelyistä ja maksamattomista luotoista.

Voiko pankin saada kriisiin?
”Jos oikein yrittää, niin kai se onnistuisi: ottamalla riskejä, jotka eivät ole oikeassa suhteessa pankin riskinottokykyyn,” sanoo pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jorma Aranko.

1980-luvun puolivälistä alkaen Suomen Pankki alkoi purkaa rahamarkkinoiden säännöstelyä. Lainarahan hinnoittelu ja luottopäätökset siirtyivät pankkien omiin käsiin. Pankit saivat myös luvan käyttää ulkomaista velkaa luotonannon rahoittamiseen.

Säännöstelyyn tottuneille pankeille tilanne oli uusi. Pankit alkoivat hakea nopeaa kasvua ja kilpailla markkinaosuuksista. Ne päättivät laajentaa luotonantoa riskejä kaihtamatta ja siirtyivät myös osake ja kiinteistöbisnekseen. Ilmiö oli yleismaailmallinen. Miksi tyytyä nimelliskorkoihin kun arvopaperi- ja kiinteistömarkkinoilla oli saatavissa 40-50 prosentin tuotto?

Kenenkään ei tarvinnut enää olla köyhä. Jokaiselle täysi-ikäiselle, luottokelpoiselle henkilölle tarjottiin lainaa, ilman vakuuksia. Lainalla ostettavat pörssiosakkeet kelpasivat takuuksi.

1988 pankit kasvattivat luottojensa määrää yli 30 prosenttia. Seurauksena oli rahoitusmarkkinoiden ja talouden ylikuumeneminen sekä kasvava vaihtotaseen vaje. Suomalaiseen kansantalouteen syntyi luottokupla, jonka suuruus oli yli 100 miljardia markkaa.

Jos pitäisi kertoa yksi ainoa syy Suomen 1990-luvun kansantaloudellisiin vaikeuksiin, huippukorkeaan korkotasoon ja pankkikriisiin, niin vastaus on: Hallitsematon luotonannon laajennus 1980-luvun lopulla.

Teksti: Timo-Erkki Heino

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto