Ailu Valkeapää toi joiun julkisuuteen

Monipuolinen taiteilija ja kulttuurivaikuttaja Nils-Aslak Valkeapää, saameksi Áillohaš, oli 1970-luvulla alkaneen saamelaiskulttuurin renessanssin keskeinen hahmo. "Ailu" toi joiun tunturien yksityisyydestä julkisille estradeille ja toimi maailmanmusiikin pioneerina uudistamalla joikua modernin folkin ja jazzin aineksin.

Ylen varhaisin tallenne Nils-Aslak Valkeapäästä (1943–2001) on vuodelta 1964, jolloin hän 21-vuotiaana esiintyi Rovaniemellä Hyppy huipulle -nimisessä uusien kykyjen tapahtumassa. Valkeapää lähettää komeasti kaikuvalla äänellään joikuterveiset mm. isälleen ja kaikille Nuorten radion kuuntelijoille.

Aslak Valkeapään nimellä hän oli mukana monissa muissakin radio-ohjelmissa jo 1960-luvun puolivälissä. Hän joikasi mm. Saanan lumet -dokumentissa ja toimi paikallisoppaana kolmiosaisessa Lappia saamelaisittain -sarjassa. Ivalon maatalousnäyttelystä 1966 on tallennettu harvinainen otos, jossa Elvis-tukkainen Valkeapää laulaa jo tunnusomaiseen moderniin tyyliinsä kitaran säestyksellä.

Valkeapää sai 1960-luvun lopulla nimeä sekä musiikintekijänä että kärkevänä yhteiskunnallisena keskustelijana, joka nosti esiin saamelaisten ongelmia ja arvosteli valtaväestön asennetta Lapin väestöön.

Sama sanansaattajahenki siivitti myös musiikkiuraa. Vuonna 1972 tehdyssä Ailluhas-ohjelmassa Valkeapää pitää täysin perusteltuna tuoda etnistä perinnettä hienoon turkulaishotelliin: järkevintähän on tulla sinne, missä saamelaisten asioista ei vielä tiedetä.

Samassa haastattelussa Valkeapää kertoo, että hänen aloittaessaan joikaamisen poikasena monet pitivät sitä vielä syntinä. Joiku ei ole pelkkää musiikkia, hän sanoo. Se on saamelaisten tapa olla yhteydessä toisiinsa ja muistaa tuntemiaan ihmisiä.

Valkeapää korostaa joiun vapaamuotoisuutta: "Siinä voi tehdä melkein mitä haluaa." Ailluhasissa hän esiintyykin turkulaisyleisölle säestäjänään Paroni Paakkunaisella ja Pentti Mutikaisella vahvistettu The Boys. Porojoiku muuntuu välillä pohjoisamerikkalaiseksi taistelulauluksi, ja ohjelmistoon kuului myös kantria.

Paakkunainen on kertonut Valkeapään tehneen häneen suuren vaikutuksen, ja parivaljakon monikymmenvuotinen yhteistyö sai alkunsa juuri tästä keikasta. "Nils Aslak joikaa ja viihdyttää", ravintola mainosti Lapin-viikkoaan.

Myöhemmin vuonna 1972 tehdyssä radiohaastattelussa Valkeapää toteaa jo uupuneen oloisena: "En pyri enää mihinkään, olen vain mitä olen." Lauluja, joikuja, maalauksia ja mahdollisesti tulevia kirjoja hän tekisi vastedes vain itselleen. Ainakin "kitaran rämpytyksen" hän oli ammatillisessa mielessä lopettanut.

Valkeapään monitahoinen työ saamelaiskulttuurin edistämiseksi oli kuitenkin vasta alussa. Hän oli aktiivisesti mukana alkuperäiskansojen yhteistyössä ja kertoo vuonna 1976 taltioidussa tv-haastattelussa osallistumisestaan niiden ensimmäiseen maailmankonferenssiin Kanadassa 1975.

Valkeapää kritisoi ohjelmassa kansainvälisen kaupallisen populaarimusiikin tai "EEC-musiikin" hyökyä Suomeen, mutta pitää esim. Jaakko Gauriloffin samassa ohjelmassa esittämiä koltankielisiä iskelmiä hyvänä tapana tutustuttaa ihmisiä alkuperäiskansojen musiikkiin. Itse hän käytti musiikissaan sekä perinteisiä muotoja että jazzin elementtejä.

Paroni Paakkunainen kokosi Valkeapään ympärille eri kokoonpanoilla soittaneen Áillohaš-Doahkki-yhtyeen, joka nähtiin televisiossa mm. vuonna 1982 monitaiteellisessa Saami lintusein (Sapmi lottazan) -ohjelmassa. Tämä rakkaudentunnustus uhanalaiselle seudulle ja elämälle rakentui Paronin musiikin, Ailun joikujen ja runojen sekä valokuvien varaan. Toisena solistina joikasi norjansaamelainen Iŋgor Ánte Áilu Gaup, joka oli mukana myös kahdella Valkeapään samana vuonna ilmestyneellä albumilla.

Vuonna 1996 tehdyssä saamelaistaiteilijoita esittelevässä ohjelmassa monitoimimies nähdään näyttelynsä avajaisissa Norjassa. Saamelaistaide on kuitenkin suhteellisen tuore termi, Valkeapää sanoo. Käsitys taiteesta on länsimaista laajempi: saamelaisen koko elämä on "taidetta" istumisesta aina kahvin keittoon asti.