Hyppää pääsisältöön

Itämeren väärä diagnoosi: käsikirjoitus

TV1 19.5.2008 klo 20:00


Toim. Martti Backman

MOT: Itämeren väärä diagnoosi

Lukija: ”Kirkkaan vihreä sinilevä aiheuttaa erityisesti Gotlannin lähistöllä havaitun, joka kesä toistuvan ilmiön, jota siellä kutsutaan ’meren kukinnaksi’. - - Tavallisesti Juhannuksen aikaan, mutta myös myöhemmin kesällä sinilevä lisääntyy aivan uskomattomiin määriin. Kalastajat vakuuttavat, että sen meren pinnalle muodostama matto on niin tiheä ja syvä, että veneet ajoittain tuskin pääsevät eteenpäin. - - Viime kesänä elokuun alussa ajautui rannoille niin käsittämätön määrä tätä kuollutta pikkukasvia, että se ulottui paksuna harmaankeltaisena peitteenä kauaksi merelle, kasautui rantaveteen ja levitti mädäntyessään löyhkäänsä”.


Näin kuvasi Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian meritutkija, maisteri Lindström havaintojaan Itämereltä kesällä 1854. Raportin ja vuoden lehtikuvaksi valitun näkymän välillä on kulunut aikaa lähes 160 vuotta.

Lappalainen: ”No niinhän sitä sanotaankin, että jotta ymmärtäisit nykyisyyden niin pitää ymmärtää menneisyys, ja tässä pitäisi nyt ottaa huomioon se että Itämeri on kyennyt rehevöitymään klassisilla rehevyysoireilla ilman ihmistäkin, niin kaipa se voi sen tehdä nytkin, ja epäilen juuri, että tämä suolavesipulsseissa havaittu väheneminen on ollut juuri se mekanismi joka on toiminut aiemminkin, väheksymättä kuitenkaan tätä ihmisen nykyajan kuormitusta, mutta siinähän on tultu jo huomattavasti kevennyksen suuntaan.”


Kysymys ihmisen osuudesta Itämeren leväongelmiin jakaa asiantuntijat kahteen koulukuntaan.

Kuosa: ”Itämeri on muuttunut ihmisen toiminnan takia, eli se luontainen Itämeri on aika erinäköinen kuin tämä mikä meillä on nykyisin ja - - jos ajatellaan, että sä ajattelet, että Itämeri on huonossa tilassa pelkästään sen takia että se on Itämeri, niin tätä mä en allekirjoita kyllä. Että kyllä ihminen on muuttanut sitä paljon, ja rehevöitymiskehitys on suureksi osaksi ihmisen aiheuttamaa.”

Lappalainen: ”Yleinen mielipidehän pitää ihmistä yksinomaisena syyllisenä, ja siitä olen aivan varma, että tämä käsitys on väärä. On otettava huomioon tämä luontoon itseensä kuuluva ominaisuus, joka on vaan nyt sattunut valitettavasti samaan aikaan, kun tämä ihmisen kuormituksen kasvaminen.”

Aarno Kotilainen: ”Tässä on semmoinen näytesarja, mikä edustaa ikäjaksoa noin kolme neljä tuhatta vuotta sitten - - Nähdään tässä selkeästi tällaista 30-60 vuoden vaihtelua koko jakson ajan. Ei suoraan voida sanoa, että on ollut hapetonta, mutta vähähappisia oloja on ollut aika ajoin”.


Geologian tutkimuskeskuksen sedimenttiarkisto kertoo Itämeren pohjaa vaivanneista hapettomista kausista jo tuhansia vuosia sitten.

Kotilainen: ”Joistain näytesarjoista selkeästi pystytään näkemään, että sinileviä on, ainakin sinilevän jäämiä jonkin verran, ainakin näissä vähähappisissa vaiheissa esiintynyt.”


Mikä on aiheuttanut historialliset hapettomat kaudet – sitä ei varmuudella tiedetä.

Kotilainen: ”Oma mielipiteeni on se, että ilmastolliset tekijät Pohjois-Atlantilla on se tärkein tekijä. Yksinkertaisesti ei olla saatu niin voimakkaita suolapulsseja tulemaan läntisten ilmavirtausten kautta.”


Nykyihmistä pelästyttäneet rajut sinileväkasvustot ovat Itämeren omalaatuisiin olosuhteisiin kuuluva luonnollinen ja luonteenomainen piirre. Ne eivät ole nykyisen luontoa kuormittavan elämänmenomme aikaansaannosta, vaan niitä on ollut aina, jo kauan ennen ihmistoiminnan vaikutusta.


Itämeren vaikeudet johtuvat siitä, että se ei ole oikein meri eikä järvikään. Jos se olisi selvästi jompaa kumpaa, niin ei meillä olisi rehevöitymisongelmaakaan. Silloin se kestäisi oikein hyvin nykyisen ulkoa tulevan, ihmisen aiheuttaman ravinnekuormituksen.

Itämeren rakenteellinen pulma on seurausta sille tyypillisestä suolakerrostuneisuudesta, joka estää raikkaan pintaveden pääsyn hapettamaan pohjaa. Ja tästä aika ajoin aiheutuva hapettomuus estää fosforin sitoutumisen pohjamutaan eli sedimenttiin.

Matti Lappalainen: ”Sen pitäisi joutua pohjasedimentteihin ja sinne sen pitäisi jäädä, niin kuin se puhtaissa ja normaaleissa järvissä ja merissä tapahtuu. Pohja siis ottaa ylimäärät aina.”


Ympäristöneuvos, limnologi Matti Lappalainen on tehnyt elämäntyönsä vesiensuojelun parissa, muun muassa hapettamalla huonoon kuntoon joutuneita pohjia niin järvissä kuin merelläkin.


Vastoin yleistä luuloa Itämeri ei ole raskaasti kuormitettu meri.

Matti Lappalainen: ”No sitä voisi verrata esimerkiksi luonnontilaiseen Päijänteeseen, joka on tietysti ollut hyvä, koska nykyinenkin Päijännehän on hyvä. Ja sitten ruotsalaiset suuret järvet Vänern ja Vättern, ne ovat myös pintakuormitukseltaan samaa suuruusluokkaa ja ovat aivan erinomaisia. Itämeren tulisi tällä kuormituksellaan olla aivan erinomaisessa kunnossa.”


Niin, ellei sillä olisi tätä suolavammaa. - Viime vuosikymmeninä Itämeren ulkoinen kuormitus, siis jokien ja rannikkokaupunkien puhdistuslaitosten mereen tuoma fosfori on vielä vähentynyt huomattavasti. Silti Itämeren rehevyystila on vain pahentunut runsaine leväkukintoineen. Miten se on mahdollista ?

Matti Lappalainen: ”Siinäpä se ongelma on. Todellakin ulkoinen kuormitus on vähentynyt jopa 35 prosenttia, ja tonneina – mitä se onkaan, 15-20 000 tonnia, mutta nyt kun tämä sisäinen kuormitus, se on todella isoa ja se on aivan selkeästi lisääntynyt, niin sisäisen kuormituksen lisääntyminen on aivan ilmeisesti ollut suurempaa kuin tämä ihmisen aiheuttama – ihmisen onneksi tuottama – ulkoisen kuormituksen väheneminen.”

Heikki Pitkänen: ”Sinilevien osalta kyse on siitä että sisäinen kuormitus on kompensoinut tän ulkoisen kuormitusvähenemän.”


Tässä näemme kuvan, joka yleensä esitetään Itämeren fosforikuormituksen jakautumisesta sen rantavaltioiden kesken. Mutta joukosta puuttuu heikosti tunnettu fosforikuormituksen suurvalta. Se sijaitsee meren pohjalla ja sen nimi on ”sisäinen kuormitus”. Kun lisäämme sen joukkoon, muuttuu kuvio aivan toisennäköiseksi.


Sisäinen kuormitus. Siinä syyllinen, joka on mitätöinyt ihmisten ponnistelut jätevesiensä puhdistamiseksi. Sisäisellä kuormituksella tarkoitetaan Itämeren hapettomiksi muuttuneilta pohjilta vapautuvaa fosforia, joka ruokkii levätuotantoa massiivisesti, ihmisen päästöistä tai niiden vähenemisestä riippumatta.


Ihmisen aiheuttama ulkoinen fosforikuorma Itämereen on runsaat 30 000 tonnia vuodessa. Siihen verrattuna sisäisen kuormituksen mahti on alkanut valjeta vasta viime vuosina.

Anita Mäkinen: ”No, jotkut on esittäneet, että se olisi jopa yhtä suurta kuin ulkoinen kuormitus, mutta tuohon lukuun en usko.”

Harri Kuosa: ”Ehkä puolet koko vuoden tuotannosta on sisäisen kuormituksen varassa Suomenlahdella.”

Pitkänen: ”Se on pahimmillaan, kirjallisuustietojen mukaan, luokkaa satatuhatta tonnia, enimmillään. Voi olla jopa sitä enemmänkin.”

Lappalainen: ”Siitä on kolme varteenotettavaa laskelmaa eri suunnilta tehty, ja ne tuovat semmoiseen arvioon, että se on jotain sadan tuhannen tonnin ja parin sadan tuhannen tonnin luokkaa. Se on noin 4-5 kertaa suurempi kuin kaikki ulkoinen kuormitus yhteensä.”

Anders Stigebrandt: ”Ja, den handlar om något 250 000 ton. Så, att det är mycket störrre, intern circulation i Östersjön än den årliga belastningen. Så att det omsätts årligen kanske 300 000 ton fosfor i Östersjön”.

(Puhumme noin 250 000 tonnista. Niin että (fosforin) sisäinen kierto on paljon suurempaa kuin vuotuinen (ulkoinen) kuormitus. Itämeressä kiertää vuosittain ehkä 300 000 tonnia fosforia.)


Tieteelliset käsitykset vaihtelevat, mutta selväksi käy, että sisäisen fosforikuormituksen osuus on valtava, jopa ehkä kymmenkertainen ihmisen aiheuttamaan kuormaan verrattuna. Mutta tässä ohjelmassa oletamme varovaisesti yleisintä näkemystä myötäillen, että sen määrä on kolminkertainen, eli 100 000 tonnia.


Perinteisesti Itämeren fosforikuormitus on esitetty seuraavasti. Mutta tätä ei teille ole näytetty: kun lisäämme kuvioon 100 000 tonnia meren sisältä irtoavaa fosforia, muuttuvat suuruusluokat näin.


Sisäisen kuormituksen syy on siis Itämeren pohjasyvänteiden yhä laajeneva hapettomuus. Hapeton pohja on kuin huonosti hoidettu komposti, joka sekin muuttuu hapettomassa tilassa haisevaksi tunkioksi. Mutta mistä hapettomuus ja sen lisääntyminen johtuu?


Kysymystä voidaan lähestyä käyttämällä esimerkkinä Pohjanlahtea, Itämeren osaa, jonka kehitys poikkeaa muun Itämeren kehityksestä, kuin päivä yöstä. Siellä ei tavata hapettomuutta, sisäkuormitusta eikä mainittavampia leväongelmia. Pohjanlahti on hyväkuntoinen, rehevöitymätön ja osin jopa karu merialue.


Ja kuitenkin ihminen työntää Pohjanlahteen lähes yhtä paljon ravinteita kuin Itämereen keskimäärin. Mikä suojelee Pohjanlahtea?


Pohjanlahteen Selkämerelle purkaa kuormansa Suomen ravinnepitoisin suurvirta, Kokemäenjoki. Se vie mukanaan Suomen toiseksi tärkeimmän asutuskeskittymän jätevedet, sivujokineen se halkaisee Satakunnan voimaperäisesti viljellyt pellot ja tavoittaa Porin ohitettuaan meren tässä Pihlavanlahdella.


Ja silti meri on Porin edustalla heti aavan auettua kirkas ja vähäravinteinen, ilman sinileväongelmaa.

Matti Lappalainen: ”Se johtuu siitä, että Pohjanlahti on sopivan matala, satakunta metriä, ja siellä tuulet ehtivät sekoittaa pohjia myöten, eikä siellä muutenkaan ole tätä Gotlannin suolavammaa eli jyrkkää suolapitoisuuskerrostuneisuutta.”

Heikki Pitkänen: ”Pohjanlahti on ikään kuin turvassa Itämeren pääaltaan näiltä ravinteikkailta halokliinin alapuolisilta vesiltä, koska tuota Pohjanlahtea ja Itämeren pääallasta erottaa ensinnäkin Saaristomeri ja sitten siel on tämmösiä kynnysalueita, siel on Ahvenanmaan ja Ruotsin välissä, jotka niin kun estää tän ravinteikkaan syvän veden pääsyn pohjanlahdelle ja tuota Pohjanlahdeltahan käytännössä puuttuu halokliini oikeestaan, se on hyvin heikko, elikkä Pohjanlahti sekoittuu vuosittain pohjia myöten ja happitilanne pysyy hyvänä.”

(halokliini = kerros, jossa vesi muuttuu suolaiseksi)


Siis ihmisen osuus ei ole ratkaisevaa, vaan se, että Pohjanlahti on suojassa juuri niiltä fyysisiltä, Itämereen tyypillisesti kuuluvilta luonnonoloilta, jotka aiheuttavat muun Itämeren vaikeudet. Ne kaikki liittyvät happeen. Ja hapettomuus käynnistää sisäisen kuormituksen.


Hapeton, musta ja eloton merenpohja ei enää pysty pidättämään itseensä varastoitunutta fosforia, vaan se liukenee veteen ja nousee kasvukerrokseen levien ravinnoksi. Erityisesti siitä hyötyvät sinilevät, sillä niillä on käytössään rajattomasti toista välttämätöntä ravinnetta, typpeä.


Ylenpalttinen fosforitarjonta synnyttää massiiviset sinileväkasvustot.


Kukittuaan ne kuolevat ja vajoavat pohjaan lisäämään siellä jo ennestään olevaa eloperäistä massaa. Hapettomissa oloissa eloperäinen fosfori ei sitoudu pohjaan kuten pitäisi, vaan bakteerien hajottamana se liukenee meriveteen.


Seuraavana keväänä fosforia on vedessä entistäkin enemmän levien ja sinilevien ruuaksi. Siitä taas syntyy entistäkin suurempi eloperäinen massa ravitsemaan seuraavan kesän leväkasvua. Tätä noidankehäksi kutsuttua, itse itseään ruokkivaa myllyä on vaikeaa, ellei mahdotonta pysäyttää, jos pohjalle ei saada happea.


Mutta miten hapettomuus on syntynyt ja miten se voitaisiin poistaa?


Vallitsevan koulukunnan mukaan pohjasyvänteiden hapettomuus on seurausta siitä, että ulkoinen kuormitus, eli ihmisestä lähtöisin oleva saasta on kuluttanut hapen loppuun.

Anita Mäkinen: ”Se edellyttää nimenomaan ulkoisen kuormituksen leikkaamista. Ja vaikka ulkoinen kuormitus saataisiin tällä hetkellä aivan nollaan, kaikki hanat kiinni, niin siitä huolimatta itämeren rehevöityminen jatkuisi jonkin aikaa, nimenomaan johtuen tästä sisäisestä kuormituksesta. Mutta sitä ei ole ilman ulkoista kuormitusta.”

Kysymys Mäkiselle: ”Miksi sitä ei olisi ilman ulkoista kuormitusta? Se pyörii siellä itsestään. Se ruokkii itse itseään siellä?”

Mäkinen: ”No se on seurausta siitä kuormituksesta, mikä on tullut sieltä ulkoa, ja jos me haluamme sen noidankehän saada leikatuksi, niin meidän todella täytyy puuttua siihen mikä tulee sieltä jatkuvasti ulkoa.”

Pitkänen: ”No tällänen tämänhetkiseen näkemykseen perustuva paras tieto on, tai sanotaan varma tapa, jota sillä pitkällä aikavälillä varmasti voidaan parantaa sitä tilannetta, on se, että leikataan niitä ulkoisia kuormituslähteitä niin paljon kuin mahdollista. Koska tuota, kaikki se fosforikuorma, joka me sinne jätetään laittamatta, niin se on niitten tulevien vuosien siitä kierrosta pois.”

Kuosa: ”Mutta tällä hetkellä tilanne on se että eloperäistä ainesta tulee niin paljon pinnalta, että se happi kuluu tällä hetkellä hyvin nopeasti vaikka suolavesipulssi tuleekin.”


On myös toinen mielipide. Sen mukaan happipula ei ole seurausta hapen luonnottoman voimakkaasta kulutuksesta, vaan sen tarjonnan romahtamisesta. Pääsyyllinen ei olekaan ihminen, vaan oikutteleva luonto itse.

Lappalainen: ”Yleisesti luullaan, että tämä levätuotanto on niin voimakasta että se jaksaa kuluttaa hapen Gotlannin syvänteistäkin, ihan semmoisenaan. Mutta tässä olen aivan selvästi ja mitatusti toista mieltä. Hapenkulutus aikayksikköä kohti on kuitenkin vielä varsin pientä.

- - Mutta ongelma onkin siinä, että happea ei tänne syvänteisiin tule, ja sen takana on sitten tämmöinen, ei mikään hämmästyttävä, vaan luonnon oikullisuuteen liittyvä ilmiö, eli suolavesipulssit, joita, joitten tiedetään tulevan epäsäännöllisesti, mutta joita on tullut suurin piirtein vuoden, kahden välein. Ja nyt 1970-luvun puolivälistä lähtien, ne ovat – ilmastosyistäkö, luultavasti – ne ovat harventuneet niin, että ne tulee 10 vuoden välein, ja silloin Gotlannin syvänteen happitalous joutuu aivan mahdottomaan tilanteeseen, kun ei tule kerran happea ja kulutus on se mikä on, entinen tai kasvanutkin, niin ongelmia syntyy.”

Kysymys Lappalaiselle: ”Kuinka paljon nämä happirikkaat suolavesipulssit ovat vähentyneet?”

Lappalainen: ”Ne ovat vähentyneet noin 80 prosenttia. Se on aivan dramaattinen. Voi kuvitella, että jos - - vain joka viidennen hengityksen sais vetästä ilmaa, niin eihän siitä mitään tulisi.”


Lappalaisen laskema liukuva keskiarvo Tanskan salmien läpi Itämerelle tulevien suolavesipulssien lukumääristä sekä koosta osoittaa viimeisten 30 vuoden aikana tapahtuneen pudotuksen jyrkkyyden.


Myös virallinen Itämeri-tutkimuksemme myöntää suolavesipulssien ehtymisen vaikutuksen hapettomuuden leviämiseen.

Pitkänen: ”Sillä on ilman muuta ihan ratkaiseva merkitys ollu. Se on ihan selvää, että jos niitä suolapulsseja tulis tiheeseen tahtiin, koko ajan, niin tilanne siellä pohjalla pysyis hapen suhteen parempana ja sisäinen kuormitus olis vähäisempi. Nythän niitä on ollu tosi harvassa viime vuosikymmeninä.


Varmuudella ei tiedetä, miksi raikasta vettä mukanaan tuomat suolapulssit ovat käyneet harvinaisiksi. Syyksi arvellaan tuulten ja matalapaineiden muuttuneita suuntia ja kulkureittejä.


Viimeinen suuri, satojen kuutiokilometrien kokoinen suolavesivesipulssi hapetti Itämeren pääaltaan syvänteitä 2003. Sitä saatiin odottaa kymmenen vuotta siitä, kun tämä edellinen suuri pulssi tuuletti Itämerta 1993. Kukaan ei tiedä, koska tulee seuraava. Se voi tulla jo ensi talvena, tai sitten ei viiteenkymmeneen vuoteen.


Vallitsevan koulukunnan mielestä ihmisen jätevesi- ja ravinnepäästöt ovat suistaneet Itämeren herkän tasapainon raiteiltaan, ja siksi tasapaino on pyrittävä myös palauttamaan niitä leikkaamalla.

Mäkinen: ”Ulkoista kuormitusta tulee edelleen leikata merkittävästi. Suurin kuormituksen aiheuttaja on maatalous, ja sillon täytyy maatalouden, maataloudesta tulevia jätevesiä päästä leikkaamaan selkeästi enemmän kuin mitä on tehty tähän asti.”

Mutta paljonko meillä on enää jäljellä fosforin leikkausvaraa, esimerkiksi Suomen pelloilla?

Lappalainen: ”Se on aika pieni, Suomessahan on tehty paljon töitä, mutta maatalouden kuormitus on nykyään suurin mistä on mahdollista periaatteessa ottaa pois, ja ehkä se on jotain 400-500 tonnin paikkeilla, se mitä Suomi kaiken kaikkiaan voisi vähentää, ja kun siitä laskee tähän kokonaiskuormitukseen, sisäkuormitus mukaan lukien, niin puhutaan kahden, kolmen promillen vaikutusmahdollisuudesta.”

Ikävalko: ”Siis koko Itämeren skaalassa, niin Suomen maatalouden osuus ei ole niin merkittävä, että siitä kannattais pitää sitä hälyä, mitä siitä nyt on Suomessa pidetty. Että arviot vaihtelee hyvin paljon, mutta suurin piirtein yhden prosentin luokkaa se on, mutta tää on nyt koko Itämeren skaalassa. Sit kun liikutaan eri Itämeren alueilla ja erityisesti Suomen rannikkovesillä, Suomen saaristovesissä, niin sillon me puhutaan jo huomattavasti suuremmista lukemista.”


Muualla Itämeren rannoilla, etenkin Puolan maataloudessa ja jätevesissä on toki huomattava vähentämisvara, joka kannattaa ehdottomasti ottaa talteen, mutta sekin on vain nelisen prosenttia siitä määrästä, jonka hapeton merenpohja lähettää joka kesä Itämereen.


Suomessa on kiinnitetty suuria odotuksia Pietarin jätevedenpuhdistuksen kuntoon saattamiseen ja sen vaikutuksiin Suomenlahden veden laatuun. Pietarista luvassa oleva fosforivähennys on runsas tuhat tonnia vuodessa. Mutta mikä sen merkitys on, kun samaan aikaan Itämeren pääaltaan hapettomista pohjista vapautuu satakertainen määrä fosforia, josta osa kulkeutuu Suomenlahdenkin sinileviä ravitsemaan?

Pitkänen: ”Niin, ne vois näkyä suhteellisen, siis kymmenien prosenttien sinilevämassojen vähenemisenä jo muutamassa vuodessa, alle viidessä vuodessa. - - Ja tuota, Itämeren pääaltaan tila, niin nää ulkoisen kuormituksen leikkaukset, jos nyt unohdetaan ne ihan rannikon läheiset alueet, puhutaan avomerestä, niin kyllä siinä on siis kymmenissä vuosissa tämä vaikuttavuus, ennen kuin ne tulee kunnolla näkyviin ne leikkausten vaikutukset.”

Ikävalko: ”Sanoisin, että ne Pietarin jätevesiin kohdistuvat toimet, ne hidastaa sitä kehitystä, mutta en usko että ne johtaa viiden vuoden aikana esimerkiksi uimakelpoiseen veteen Suomenlahdella. - - Semmoinen varovainen toivomus on, että oma poikani pääsisi joskus sinne Suomenlahteen uimaan.”

Lappalainen: ”Jos olosuhteet ovat huonot (meren) pohjalla, niin ulkoisen kuormituksen vähentämisellä ei juuri voida vaikuttaa sisäiseen kuormitukseen. - - Nyt valitettavan jyrkästi minä tämän sanon, mutta ainoastaan saattamalla Gotlannin syvänne hapelliseksi; ei ole oikeastaan muuta tapaa katkaista tätä kierrettä”.


Ruotsalainen Itämeri-tutkija Anders Stigebrandt on tehnyt saman johtopäätöksen. Hän ehdottaa suuren mittakaavan teknisten menetelmien käyttöönottoa Itämeren hapettomien pohjien tilan parantamiseksi.

Stigebrandt:: ”Det vill säga att vi ska försöka med pumpning av vatten, väl syresatt vatten från ungefär 50 meter djupt strax ovanpå haloklinen, ska vi pumpa vatten ner till ungefär 120–125 meter och hålla då mellanliggande skikt väl syresatt. Och man kan ganska väl räkna ut hur mycket man måste pumpa. Det är mycket, det är 10 000 kubikmeter per sekund. Det motsvarar, säg, 20 stora älvar, Nordiska älvar. Men genom att hålla vatten syresatt så kan vi få direkt den här effekten att fosfor sättes där på bottnarna. Och sen hoppas vi då, att fosfor ska stanna kvar kanske med hjälp av djurens grävande, på den här positiva cirkeln, goda cirkeln som då kan fastlägga fosfor i sedimenten”.

(Meidän on yritettävä pumpata happipitoista vettä noin 50 metrin syvyydestä, juuri halokliinin yläpuolelta, alaspäin noin 120-125 metrin syvyyteen ja pitää siten meren keskikerrosta hyvässä hapessa. Voidaan laskea paljonko vettä pitää pumpata: aika paljon, noin 10 000 kuutiometriä sekunnissa, mikä vastaa 20:n suuren Pohjolan joen virtaamaa. Mutta pitämällä veden hapellisena saamme aikaan sen, että fosfori pysyy pohjassa. Ja voimme toivoa, että silloin fosfori pysyisi pohjassa pieneliöiden vaikutuksesta ja saataisiin aikaan myönteinen kierre, joka sitoisi fosforia pohjasedimentteihin.”)


Stigebrandtin ehdotus pohjautuu ’kokeeseen’, jonka luonto järjesti Gotlannin syvänteessä 1990-luvulla. Onnekkaiden tuulten, sadannan ja suolavesipulssin vaikutuksesta, syvänteen kuollut pohja sai äkkiä voimakkaan happitäydennyksen. Sen vaikutukset olivat dramaattiset.

Stigebrandt: ”Det var väldigt gynnsamt. Primärproduktionen minskade på 40 procent, kanske, och cyanobakterieblomningar var ju inte heller så alvarliga under den perioden. Och - - som jag sa tidigare, kväve och fosfor fungerar helt olika under syrefria förhållanden.

K: Hur stor mängd av fosfor gick då bort från vattnet?

Stigebrandt: ”Det var ungefär 130 000 ton, det vill säga det var upp 40 procent av lagret”.

K: Är det mycket eller litet?

Stigebrandt: ”Ah, de är ju mycket. Eller det är 40 procent av det som finns i vattnet innan vårblomning startar. Så det är mycket, säkert på så kort tid, naturligtvis.”

(Stigebrandt: ”Sillä oli hyvin suotuisa vaikutus. Perustuotanto väheni 40 prosenttia, eivätkä sinileväkukinnot olleet sinä aikana kovin vakavia. Kuten sanoin, typpi ja fosfori vaikuttavat aivan eri tavalla hapettomissa olosuhteissa. – Kysymys: Kuinka paljon fosforia poistui vedestä? – Stigebrandt: Se oli noin 130 000 tonnia, eli jopa 40 prosenttia veteen varastoituneesta määrästä. – Kysymys: Onko se paljon vai vähän? – Stigebrandt: No se on paljon, siis 40 prosenttia siitä fosforimäärästä, joka oli vedessä ennen leväkukintojen alkamista. Niin lyhyessä ajassa se oli todella paljon.”) 

Siis vain muutamassa vuodessa tekohengitystä saanut pohja sitoi itseensä fosforia määrän, joka vastaa koko Itämereen kohdistuvaa 4 vuoden ulkoista, kuormitusta. Elämä palasi pohjalle ja sinilevä väheni merkittävästi.


Nyt Stigebrandt haluaisi jäljitellä luonnollista suolavesipulssia tuottamalla keinotekoisen 300 kuutiokilometrin pulssin pumppaamalla happipitoista vettä syväneisiin.

Stigebrandt: ”Att pumpa 10 000 kubikmeter per sekund är inget problem. Vi vet ungefär ur många pumpen som behövs. Så att jag anser att det är väldigt realistiskt”. – Kysymys: Vad skulle det kosta? – Stigebrandt: ”Det är förbluffande billigt. Det kostar två och halv – tre miljarder kronor. Och vi kan ju jämföra med vad Sverige har lagt på kväverening som kanske inte haft nån effekt alls. Det handlar om 10 miljarder kronor, nånting så där. Det handlar inte om att Sverige ska betala, utan hela Östersjö. Alla Östersjöländerna ska gemensamt betala kanske beroende på folkmängd så att det blir en liten summa per land, faktiskt”.

(Stigebrandt: ”10 000 kuution pumpaaminen sekunnissa ei ole mikään ongelma. Me tiedämme suunnilleen kuinka monta pumppua tarvittaisiin. Pidän tätä erittäin realistisena. – Kys: Mitä se maksaisi? Stigebrandt: Se olisi hämmästyttävän edullista, 2,5-3 miljardia kruunua (250-300 miljoonaa euroa). Voimme verrata sitä esimerkiksi niihin summiin, joita Ruotsissa on käytetty typen poistoon, jolla ei liene ollut mitään vaikutusta; siinä oli kyse kymmenistä miljardeista kruunuista. Eikä nyt ole kyse siitä, että vain Ruotsi maksaisi, vaan kaikki Itämeren maat osallistuisivat yhteisesti, esimerkiksi väkilukunsa mukaisesti, niin että maata kohti summa jäisi todella pieneksi.”)


Sata pumppuasemaa siirtäisi hapellista vettä hapettomaan syväveteen. Energiaa pumppaus vaatisi 60 megawattia. Sähköä ei kuitenkaan välttämättä tarvittaisi, sillä professorin visiossa pumppuja pyörittäisi mekaanisesti sata meressä kelluvaa tuulimoottoria.

Stigebrandt: ”Det som är fördelen med den här ingenjörförslaget är, att vi kan vinna Östersjön i ett bra tillstånd inom två år från det vi har byggt systemet. Annars kan det ta 40 år, en hel generation eller kanske flera generationer får inte uppleva en Östersjö med mindre algblomningar och finare vatten”.

(Tämän suunnitelman etu on siinä, että voimme saada Itämeren hyvään kuntoon jo kahdessa vuodessa rakentamisen jälkeen. Muilla keinoin siihen voi mennä 40 vuotta, kokonainen sukupolvi tai useampia sukupolvia, jotka eivät pääse kokemaan puhdasta Itämerta, jossa leväkukinnot ovat vähäisempiä.)


Matti Lappalainen on osallistunut yli sadan järven ja yhden merenlahden hapetuspumppaukseen Suomessa. Hän änHän laskee, että yhden merestä happipumppauksella poistettavan fosforikilon hinta jäisi alle kymmeneen euroon, kun se muilla vesiensuojelukeinoilla olisi satoja euroja. Suomen haja-asutuksen jätevesijärjestelmien uudistuksessa yhden fosforikilon poistaminen maksaa jopa tuhat euroa.

Pitkänen: ”Tää on ehdottomasti asia, joka pitää tutkia ja kokeilla – että tehdään kontrolloituja kokeita pienessä mittakaavassa aluks, tietysti laboratoriossa ja rannikkovesimittakaavassa ja tuota katsotaan sitä kautta, että mitä on mahdollista saada aikaan.”

Lappalainen: ”Se edellyttäis tietenkin tekniikankin tutkimista ja parantamista, ja pitää muistaa, että jos odotetaan 20 vuotta biologian selvityksiä ja sitten vielä 10 vuotta tekniikkaa, niin kyllä siinä kurki kuolee ennen kun suo sulaa.”


Merentutkimusta harrastanut Monacon prinssi Albert I risteili jahdillaan Itämerellä 124 vuotta sitten. Kauniina heinäkuun aamuna hän hieraisi silmiään eikä tahtonut

uskoa näkemäänsä:

Lukija: ”Leväkasvillisuus peitti koko altaan, joka ulottui Gotlannista Preussiin ja Suomenlahden suulle. Levä värjäsi Itämeren ja sen rannikon veden sille luonteenomaisen oliivinvihreäksi”.

LOPPU



































.