Hyppää pääsisältöön

Kyllikki Villa ei epäröinyt lähteä merta edemmäs

Kyllikki Villa (1923-2010) teki poikkeuksellisen pitkän, sovinnaisuuksia uhmanneen uran ensin suomentajana ja sitten kirjailijana. Suuren yleisön tietoisuuteen hän nousi vuonna 2004 julkaisemalla 81-vuotiaana matkapäiväkirjan, joka kuvasi rahtilaivalla matkustamisen syvintä olemusta.

Tämän epätavallisen matkustus- tai jopa elämäntavan Villa oli omaksunut kolme vuotta avioeronsa jälkeen vuonna 1965. Tuolloin 42-vuotias, viisivuotiaan tytön yksinhuoltajaäiti oli irtisanoutunut kuukausipalkkaisesta työstään kustannusyhtiössä ja päättänyt vastedes myydä vain työtään, ei aikaansa. ”Uskoin, että olen parempi kääntäjä kuin sihteeri.”

Koska arjen aikataulut eivät enää heitä sitoneet, Villa päätti kokeilla, onnistuisiko hän yhdistämään käännöstyöt ja matkustamisen. Kuningasideana oli nimenomaan tehdä työtä matkan aikana – ja siihen pitkät rahtimatkat antoivat oivallisen mahdollisuuden. Mikä parasta, matkustaminen yhdessä lapsen kanssa osoittautui monin tavoin antoisaksi kokemukseksi. ”Kumpi oikeastaan on kumman turva?”

Tavaksi tuli viettää muutama kuukausi vuodesta matkalla. Hyvällä suunnittelulla ja budjetoinnilla matka tuli yleensä maksetuksi ”tien” päällä, myös vuokra-asunto Töölössä vuokrattiin yleensä siksi ajaksi eteenpäin.

Saara-tyttären aloitettua koulunkäynnin jonkinasteiseksi rajoitteeksi muodostuivat koulun loma-ajat. Viisas opettaja huomasi pian, etteivät matkat haitanneet tytön koulumenestystä, pikemminkin päinvastoin. Saara oli matkoilla mukana 12-vuotiaaksi asti.

Viimeisen pitkän rahtilaivamatkansa Villa teki 75-vuotiaana vuosina 1998-99. Tuolla matkalla sattuneen kolmen päivän myrskyn jälkeen hän ei omien sanojensa mukaan ollut enää "merikelpoinen", ja pidemmät matkat piti vastedes tehdä lentäen. Villa ehti matkustaa 35 vuoden aikana kaikkiaan 48 rahtilaivalla, aina työ mukanaan.

Läpimurto kirjailijana vasta aktiiviuran jälkeen

Käännöstöiden ohessa Villa piti matkoistaan – kuten muustakin arjestaan — tarkkaa päiväkirjaa. Matkoilla syntyneistä ajatuksista syntyi mantereella erilaisia artikkeleita niin lehtiin kuin radioonkin. Vuonna 1968 hän luki matkapäiväkirjaansa ensimmäisen kerran radiossa yhdessä Saaran kanssa.

Ensimmäiset ohjelmansa Yleisradioon hän oli tehnyt 1950-luvun puolivälissä. Terävän kirjallisuuskritiikin lisäksi hänet tunnettiin punnituista tasa-arvoa edistävistä pohdinnoistaan. Villa kannusti naisia terveeseen itsekkyyteen ja kohti taloudellista itsenäisyyttä. Omassa elämässään hän pyrki tulemaan toimeen mahdollisimman vähällä materialla.

Villa itsessään kiinnosti myös toimittajia. Vuonna 1997 Sinikka Hein haastatteli Villaa puolalaisella rahtialuksella ja onnistuu osumaan suoraan asian ytimeen: ikääntymisen myötä Villan huomiot matkustamisesta olivat terävöityneet entisestään. Juuri tuon matkan päiväkirjan Villa julkaisi vuonna 2004 Vanhan rouvan lokikirjana. "Sitten me näyteltiin se puolen tunnin esitys ja ne olívat minuun ihan tyytyväisiä", hän saneli muistiin tv-haastattelusta.

Villan vanhenemista ja luopumista kuvaavat huomiot löysivät yleisönsä ja hän sai nopeasti huomata tehneensä nyt läpimurron kirjailijana – saman vuoden aikana hänet valittiin mm. Vuoden valopilkuksi. Vuonna 2007 hän kertoo pyydettäessä kameran edessä mistä tahansa valitsemastaan sanasta. Villa puhuu sanasta "vanha". "Sana, jota minä sydämestäni inhoan, on 'eläkeläinen'."

Vanhan rouvan lokikirjan jälkeen Villa julkaisi vielä kaksi matkapäiväkirjaa, kaksi runokokoelmaa, romaanin, kuvitetun matkapäiväkirjan sekä kirjeenvaihtoaan, jota hän kenttälottana oli käynyt jatkosodan aikana. Hän kuoli vuonna 2010.

Vuonna 2013 Saara Villa julkaisi äitinsä ensimmäiset rahtilaivapäiväkirjat nimellä Äidin lokikirja. Ne alkavat vuodesta 1965 – nyt punnittu kerronta täydentyy saumattomasti tyttären antamilla taustatiedoilla ja riemastuttavilla välikaneeteilla.

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto