Hyppää pääsisältöön

Häpeä on turhaa

15 vuotta suuren laman jälkeen Suomesta on yhä helppo löytää ylivelkaantuneita. Tehdessäni MOT-juttua perintätoimistoista ihmiset kertoivat auliisti tilanteestaan ja lähettivät minulle velka-asioihinsa liittyviä asiakirjoja.

Lähes kaikilla jututtamillani velkaantuneilla oli selkeä uhrin identiteetti. He olivat joutuneet taloudelliseen ahdinkoon ainakin osin itsestään riippumattomista syistä. Useimpien velat johtuivat joko yrityksen konkurssista tai pankkien vehkeilyistä 1990-luvun alun laman yhteydessä. Tai ehkä yrityksen perustaminen on niin suuri synti, että ylivelkaantuminen on siitä oikeutettu rangaistus? Jonkin verran omaa syytä on myös takausvelallisilla. Oliko pakko uskoa siihen lankomiehen bisnes-plääniin?

Joka tapauksessa yritysveloissa on tavallisesti kyse niin suurista summista, ettei niitä makseta takaisin edes loppuelämän työnteolla.

Vaikka ei olisi ottanut riskejä ja perustanut yritystä, talous voi silti mennä kuralle. Kenen tahansa elämässä voi tapahtua jotain yllättävää, jonka seurauksena maksukyky romahtaa. Jos työttömyys, sairastuminen tai avioero iskee, laskut voivat jäädä maksamatta. Perintätoimistojen käsittelyssä pienetkin laskut saavat helposti kohtuuttomat mittasuhteet. Jos velka etenee oikeudenkäyntiin asti, korot, perintä- ja oikeudenkäyntikulut kasvattavat velkasumman moninkertaiseksi. Velkakierre on valmis.

Kaikki kohtaamani velalliset olivat sitä mieltä, että ilmeisimmät vääryydet pitäisi korjata ja velallisen asemaa olisi parannettava. Kun sitten tuli hetki sopia haastattelun ajankohdasta, velkaantuneet alkoivat perääntyä. ”Ei, en minä halua tästä tulla kertomaan, en ainakaan omalla nimelläni ja naamallani”, oli yleisin vastalause. Joku perusteli haastattelusta kieltäytymistään perhesyillä, toinen uudella yritystoiminnalla. ”Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee”, sanoi yksi.

Erään miehen vaimo oli velkaantunut pahasti 90-luvun alkuvuosina yrityksen mentyä nurin. Vaimo ei kertonut kenellekään velka- ja perintäkierteestään. Hän tappoi itsensä. Pariskunnan nurin mennyt yritys oli avoin yhtiö, jossa yhtiömiehillä oli rajaton ja henkilökohtainen vastuu veloista. Pian vaimon kuoleman jälkeen velkojat, perintätoimistot etunenässä, kävivät miehen kimppuun. Tämäkään mies ei halunnut tulla kertomaan tarinaansa, koska pelkäsi vaimon sukulaisten pahastuvan.

Kaikkien haastattelusta kieltäytyneiden taustalta kuulsi ylivelkaantuneiden perustunne: häpeä. Vaikka ylivelkaantuneet pitävät itseään uhreina, he samalla kokevat edelleen, että velkaantumisen syy olisi heissä itsessään. Tai ainakin he pelkäävät kanssaihmisten tuomiota. Jopa ylivelkaantuneiden tukijärjestön Kaski-ryhmän puheenjohtaja mainosti olevansa nykyään ”puhdas” eli velaton, ikään kuin velalliset olisivat jotenkin ”likaisia”.

Haluaisin sanoa ylivelkaantuneille, että häpeä on turhaa. Taloudellisiin vaikeuksiin joutuminen ei ole noloa eikä edes kovin harvinaista. Suomessa elää yli 300 000 ihmistä, joilla on maksuhäiriömerkintä. Asiat eivät koskaan muutu, jos yksittäiset velalliset eivät uskalla lähteä ajamaan asiaansa ja puhua suutaan puhtaaksi. Lopuksi haluaisin esittää vielä pyynnön. Aion käsitellä perintäalaa vielä toisessa ohjelmassa. Jos sinulla on kokemuksia perintätoimistoista, ota rohkeasti yhteyttä. Kiitos.

Kommentit