Hyppää pääsisältöön

Minä olen mustalainen

Opettavaiseen sävyyn vuonna 1973 tehty ohjelma tutustuttaa meidät romanikulttuuriin lasten näkökulmasta.

Vaikka vuosisatojen kuluessa vakiintuneet perinteet elävät vahvasti suomalaisromanien arjessa, on yksi asia alkanut hiipua: oma kieli.

— Mummo on joskus leikillään opettanut mustalaiskieltä, aidanseipääseen nojaileva poika sanoo.

Siitäkin huolimatta romanikielinen laulu taittuu pojilta hienosti.

Yleensä tytöt pukevat romaninaisen puvun ylleen vasta neitoikäisenä, mutta filmissä näemme myös lastenasun. Kädet, kaulat ja vyöt on perinteisesti täytetty koruilla.

— Täytyy sanoa, että ne ovat hyvin asiallisen näköisiä ja mielekkäitä, romanimies toteaa koruja katsellessaan.

Lapsikatselijoita ajatellen esitellään myös valtaväestöstä poikkeavia tapoja arkielämässä. Vaikkapa ruokakassia ei sovi kotona sijoittaa mihin tahansa.

Romanien pääsy koulunpenkille takkusi pitkään molemminpuolisten pelkojen vuoksi. Haastateltavien luokkakaverit ovat kuitenkin suhtautuneet heihin hyvin, mutta opettajat eivät aina niin hyvin.

Suhteet valtaväestöön ovat kuitenkin olleet pinnalla, sillä pikkupoikakin osaa sanoa, että "muut suhtautuvat minuun hyvin". Vain harvat romanilapset ja -nuoret olivat ohjelman tekohetkellä yhtä hyvässä asemassa.

Teinitytöt aikovat isona kampaajaksi ja kylmäköksi, pienet pojat puolestaan poliisiksi ja lähetyssaarnaajaksi.

Tietolaatikko

Valitettavasti ohjelmassa haastateltavien henkilöiden nimet eivät ole tiedossa.

Kommentit

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto