Hyppää pääsisältöön

Tikat, kehrääjät ja kiitäjälinnut

Tikkalinnut omaavat vahvan ja kovan nokan, jolla ne voivat hakata puuhun koloja pyydystääkseen pitkällä tahmealla kielellään hyönteisiä. Kiitäjälinnut ovat saaneet nimensä lyhyistä jaloistaan, jotka ne lentäessään nostavat lähelle ruumistaan, jolloin linnut näyttävät jalattomilta. Kehrääjälinnut ovat öisin liikkuvia hyönteissyöjiä.

Kehrääjä elää etelässä avoimilla tai puoliavoimilla mäntykankailla ja mäntyvaltaisissa sekametsissä. Ilta- tai aamuhämärissä voi kuulla Kehrääjän surinan kallionmänniköistä tai harjumänniköiden hakkuualueilta.

Käenpiikaa tavataan valoisissa lehti – ja sekametsissä, havumetsissä, puutarhoissa, puistoissa, niityillä ja rannikolla. Alkukesästä sen kuuluva soidinkimitys tekee siitä helposti havaittavan.

Käpytikka elää havumetsäalueella kaikentyyppisissä metsissä. Pesimäkauden alussa se on äänekäs, ja sen voi vielä kuulla kesäkuussa varoittelun ja runkojen koputtelun perusteella.

Palokärki pesii mieluiten vanhoissa hongikoissa. Se kelpuuttaa myös muunlaiset vanhat metsät. Sen ääni on voimakas ja kantava 10-20 tavuinen kui kui. Soidinhuuto on petolintumainen ja lentoääni raikuva kry kry kry.

Pikkutikka viihtyy vesistöjen pilkkomissa lehtimetsissä, joissa on lahoja lehtipuita sekä lähellä asutusta ja viljelyksiä. Soidinhuuto on nopeaa, kimittävää ja kireää.

Pohjantikan elinaluetta ovat kuusikot, joissa on runsaasti lahoja puita. Pohjoisessakin kuusikot ovat suotuisampia, mutta ne kelpuuttavat myös kuusivaltaiset sekametsät.

Tervapääskyt pesivät mieluusti valmiisiin pönttöihin tai rakennuksiin. Se on eloisa lintu ja sen ääni on kirkuva.

Valkoselkätikka elää rehevissä lehtimetsissä ja lehtipuuvaltaisissa sekametsissä. Suomessa laji on uhanalainen. Valkoselkätikan tunnistaa sen selässä olevista valkoisista, vaakasuorista raidoista tai pitkäkestoisesta rummutusäänestä.

Tekstit: Outi Heinonen

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto