Pölhöpopulismia, pikkurahaa ja julkisia salaisuuksia

Politiikan rahoituksesta on merkillisen vaikea tehdä juttua. Haastattelujen saanti tökkii. Puoluetta lähellä olevan säätiön asiamies kieltäytyy haastattelusta, koska siitä "ei ole hyötyä". Puolueen nimeämä hallituksen jäsen kieltäytyy, koska on säätiön puheenjohtajan tehtävä kommentoida. Säätiön hallituksen puheenjohtaja kieltäytyy, koska ei enää ole puolueen virassa. Lopulta puolueessa virassa oleva säätiön hallituksen jäsen suostuu haastatteluun, mutta kieltäytyy kommentoimasta säätiön toimintaa.

Ammattiyhdistysliikkeen jäsenten rahaa löytyy sosiaalidemokraattisen puolueen tilinpäätöksestä vajaat 400 000 euroa vuosittain. Vanha perinne, kuulemma. Kyse on liittojen omille sisäisille poliittisille ryhmilleen antamasta tuesta, josta osa päättyy suoraan puolueille. Sdp myöntää pakon edessä, että rahaa tulee, mutta ei kerro mistä. "Liittojen asia tiedottaa", puolueesta sanotaan. Liitot taas eivät anna tietoa, koska on "puolueen asia tiedottaa". Ping-pong -peli päättyy ratkaisemattomana.

Erotuomarina tässä pelissä on hallitusneuvos Lauri Tarasti. Hänen vetämänsä toimikunnan pitäisi syksyyn mennessä uudistaa suomalainen puoluerahoitus tälle vuosituhannelle. Toisin kuin useimmissa Euroopan maissa meillä puolueiden ei tarvitse kertoa mitään yrityksiltä, yksityishenkilöiltä tai etujärjestöiltä saamastaan tuesta. Euroopan neuvostosta tulee kuitenkin paineita lisätä avoimuutta.

Puolueiden tukemisessa ei ole mitään pahaa. Äänestäjän kuluttajansuoja toteutuu kun tukijat tiedetään ja päätöksiä voi peilata tätä vasten. On luonnollista, että ammattijärjestöt, vaikkapa julkisia aloja edustavat liitot haluavat tukea puoluetta, joka kannattaa palvelujen säilyttämistä julkisina. On luonnollista, että yritysmaailma haluaa tukea puolueita, jotka ajavat niiden toivomaa verolinjaa. Siksi ei voi kuin ihmetellä, miksi näistä asiaoista puhuminen on niin vaikeaa.