Jukka Lindfors
Yle
Talvisodan aikana evakkoon joutunut Eeli Aalto palasi Viipuriin vuonna 1991, ja hänen lapsuutensa muistikuvat muuttuivat nostalgiseksi dokumenttielokuvaksi.
Tuottaja Jarmo Jääskeläinen lähetti Eeli Aallon Viipuriin heti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Edellisestä vierailusta oli kulunut 50 vuotta: välirauhan aikana kymmenvuotias poika kävi äidin kanssa katsomassa kodin raunioita.
Ensikohtaaminen puolen vuosisadan jälkeen muistutti painajaisuneen vaipumista, Aalto kertoo. Vanha kaupunki oli jätetty silleen. Pommitusten jäljet olivat sammaloituneet. "Tunsin itseni vieraaksi, mutta sellaisilta vaikuttivat venäläiset asujaimetkin."
Viipuri heräsi kuitenkin henkiin lapsuuden muistojen kautta. "En ollut osannut kaivata sitä kuten vanhempani, mutta äkkiä huomasin muistavani siitä hämmästyttävän paljon asioita. Kuljin kuin unessa pitkin ja poikin vanhan kaupungin katuja."
"Minulle kävi kuten sanotaan käyvän hukkuvalle; lapsuuteni muistikuvat ja kaikki mitä olin elänyt, kuullut tai lukenut alkoi muuttua filmiksi. Käsikirjoitusta tehdessäni pyrin tarkistamaan voivatko ne pitää paikkansa. Olivatko Alvar Aallon kolmijalkaiset jakkarat jo silloin olemassa, kuten kirjastokäynneiltäni muistin?"
"Enkä tietenkään voinut aavistaa, kuinka suurten historiallisten tapahtumien polttopisteessä olin koulutietäni kulkenut. Ei niin kauan sitten oli eräässä talossa asunut Lenin. Maailman johtajat tarkastelivat Suomen Karjalaa ja Viipuria suurennuslasin läpi. Kenelle se tulisi kuulumaan?"
"Viipuri muuttui elokuvassani myytiksi. Sitä ei enää oikeasti ollut olemassa."
Teksti: Jukka Lindfors & Eeli Aalto
