Hyppää pääsisältöön

Ylen sisäistä keskustelua

Seuraava kirjoitus on julkaistu alun perin CO2-Raportti -verkkolehdessä 21.11.2009.


Tällä foorumilla on annettu tilaa Yleisradion sisäiselle ohjelmakritiikille julkaisemalla uudelleen toimittaja Pasi Toiviaisen kirjoitus hänen omasta Yle-blogistaan. Toiviainen arvostelee siinä kovin sanoin tuottamaani MOT-ohjelmaa Ilmastokatastrofi peruutettu (TV1, 9.11.2009), jonka toimittaja oli Martti Backman.

Heti alkuun kiitokset CO2-raportin toimitukselle mahdollisuudesta vastata kritiikkiin. Ja muutama sana keskustelun tyylistä: kollega Toiviainen käyttää MOT:sta muun muassa seuraavanlaisia ilmaisuja: hömppää, sumutusta, räksytystä, inttämistä, sotkemista, hämäystä, älytöntä, populismia, häränpyllyjä, käsitekikkailua…

Riittänee. Minulle on jäänyt epäselväksi, mihin tällä tyylillä pyritään - onko toimittajakollegan provosointi Toiviaisen päätarkoitus? Mitä järkeä on polarisoida ilmastokeskustelua kahden vastakkaisen leirin väliseksi haukkumiskilpailuksi, jossa pisteitä kerätään ilkeyksillä?

Kaiken kaikkiaan Toiviainen analysoi MOT:n yhtä jaksoa noin kymmenen sivun mittaisella kirjoituksella. Saksalainen voisi kutsua häntä sarkastisella kutsumanimellä Vielschreiber (henkilö, joka yrittää peittää tekstinsä heikkoudet sen määrällä), mutta omasta puolestani yritän pidättyä enemmältä nimittelyltä.

Sananen omasta taustastani: olen suorittanut FK-tutkinnon maantieteessä vuonna 1982 ja toimittajan paperit sain Sanomien toimittajakoulusta 1983. Sanomissa työskentelin vuoteen 1998, sen jälkeen olen ollut Ylessä Motissa. Olen ollut mukana perustamassa Skepsis ry:tä 1987 ja Tutkivan journalismin yhdistystä 1992.

Myönnän, että minulla on tässä omakin kana kynittävänä, koska Toiviainen haukuskeli taannoin kirjassaan vuonna 2006 tekemääni ilmastoaiheista ohjelmaa. Hän on itse asiassa jo useiden vuosien ajan ruotinut MOT:n journalismia ja sen motiiveja, ottamatta minuun tai Backmaniin kertaakaan yhteyttä. Toiviainen ei ole käynyt toimittajakoulua, joten hän ei liene kuullut ’audiatur et altera pars’ –periaatteesta.

Tilan ja vapaa-ajan säästämiseksi en ala tässä ruotimaan Toiviaisen jokaista lausetta. Yksi esimerkki tehtävän tylsyydestä riittänee: Toiviainen protestoi sitä, että Backman ”hehkuttaa” IPCC:n kolmosraportissa näkyvästi esiteltyä pohjoisen pallonpuoliskon tuhatvuotista lämpötilarekonstruktiota eli ns. lätkämailakäyrää ilmastonmuutosliikkeen ikonina ja tunnuslogona. Tämä on muka tolkutonta paisuttelua.

No, Mannin lätkämailaa on kutsuttu ilmastonmuutoksen ikoniksi myös muun muassa BBC:llä, ja vaikka ei olisikaan, niin Backmanin sanavalinta on täysin paikallaan. Britanniassa oli taannoin ilmastonmuutostiedotuskampanja, jonka bussi kierteli maata kyljessään iso kuva (logo) Mannin mailasta. Lätkämaila taisi olla painettuna IPCC:n TAR:ssä peräti neljä kertaa – joten sitä sopii vallan hyvin kutsua logoksi. Toiminta ilmastopoliisina ei riitä Toiviaiselle, vaan hänen on yritettävä myös kielipoliisina. Lycka till.

Toiviaisen mediakritiikissä toistuu tavan takaa meteorologian emeritusprofessori Juhani Rinne. Hän näyttää korostavan, ettei ilmaston lämpenemisen todistamiseksi tarvita lämpötilamittauksia eikä –rekonstruktioita, vaan ilmastofysiikan yhtälöt riittävät: globaali ilmasto lämpenee keskimäärin joka tapauksessa, koska hiilidioksidi, metaani ja muutamat muut ihmisen toiminnasta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt lämmittävät ilmakehää. Ja jos merkittävää kasvihuonelämpenemistä ei ihan vielä ole havaittukaan, niin jonkin verran nousua on luvassa ainakin joskus tulevaisuudessa, ainakin jos päästöjen kasvu jatkuu hillitsemättömänä.

Itse asiassa keskustelu voitaisiin lopettaa tähän, koska kukaan järkevä ihminen ei ole muuta väittänytkään. Toki tieteen marginaaleissa pyörii monenlaista ajattelijaa, jotka voivat kehitellä teorioita eetteripyörteistä tai hiilidioksidin viilentävästä vaikutuksesta. MOT:n niputtaminen tällaisten huuhareiden joukkoon on kuitenkin – miten sen sanoisi kohteliaasti – sangen epätoivoista.

Toiviainen välttää visusti ottamasta kantaa MOT:n esittelemään Lindzenin ja Choin tuoreeseen, arvovaltaisessa lehdessä (GRL) vertaisarvioituun tutkimukseen, joka perustui satelliittimittauksiin maapallon ulossäteilystä. Sen mukaanhan ilmastomallit ovat säteilytasapainon osalta väärässä, ja ilmakehän lämpötilan "herkkyys" hiildioksidipitoisuuden kasvulle on huomattavasti luultua pienempi.

Lindzenin johtopäätöksistä huolimatta MOT:ssä on kerta toisensa jälkeen korostettu, että hiilidioksidi on kasvihuonekaasu, jonka pitäisi lämmittää ilmakehää. Eikä IPCC:n konsensuksen pohjalla olevaa viime vuosisadan 0,7 asteen lämpenemistäkään ole kiistetty. Mittaukset ovat mitä ovat; ne voivat sisältää mm. UHI-ilmiön aliarviointia, mutta kun vuoden 1979 jälkeen käytössä olevat satelliittimittauksetkin viittaavat jonkin sortin lämpenemiseen, niin näillä mennään.

Nyt tullaankin kiistan ytimeen: onko vastaavanlaista lämpenemistä koettu koskaan aiemmin? Omien vaatimattomien luonnonmaantieteen opintojeni perusteella tiesin jo ennen kuin tämä keskustelu alkoi, että ainakin Suomessa oli keskiaikana ja varsinkin holoseenin alkupuolella lämpimämpi ilmasto kuin nyt, joten täällä ei ainakaan ole merkkejä mistään ainutlaatuisesta lämpenemisestä. Metlan tutkijoilta olen sittemmin kuullut, että tämän pitäisi jatkua vielä 500 vuotta ennen kuin voitaisiin puhua todella poikkeuksellisesta lämpökaudesta holoseenin mittakaavassa.

Toki tiedän, että "ilmastonmuutoksessa" kyse onkin globaalista lämpenemisestä, jota ei voida todistaa eikä kumota Suomen kokoisen maapläntin säillä. Olisikin todella hienoa, jos keskustelua Suomen ilmastosta ei enää koskaan sekoitettaisi globaaliin ilmastonmuutoskeskusteluun tai ilmastopolitiikkaan. Mutta vaikeaa se on, ja olen siihen itsekin syylistynyt mm. kertomalla MOT:ssä, että Lapin palsasoilta voi löytää merkkejä sekä lämpenemisestä että viilenemisestä.

Relevantti väite sen sijaan voisi olla, että juuri globaalin lämpenemisen vauhti 1900-luvun loppupuolella oli se tapahtuma, jonka vuoksi tiedämme siirtyvämme kohti ihmisen aiheuttamaa ilmastokatastrofia. Tätäkään ei kyllä voi purematta niellä, koska muinaisten lämpötilojen rekonstruoinnissa käytettyjen proksiaineistojen erottelukyky ei salli johtopäätöksiä riittävällä tarkkuudella. Puoli astetta sinne tai tänne – se mahtuu hyvin virherajojen sisään.

Jos luonnollisen vaihtelun ylittävää lämpenemistä ei ole vielä tapahtunut, niin mikä mättää? Ehkä globaali ilmastojärjestelmä onkin monimutkaisempi olio kuin on kuviteltu. Ehkä luonnolliset tekijät eli ns. sisäiset pakotteet ovatkin tärkeämpiä kuin ihmisen aiheuttamat ulkoiset pakotteet, joita muuttelemalla ilmakehän säteilyfysiikkaa on tutkittu laboratorioissa Tyndallin ja Arrheniuksen ajoista asti. Ehkä ihmisen vaikutus ilmastoon onkin kahtalainen, toisaalta lämmittävä, toisaalta viilentävä?

Toiviainen valittaa sitä, että ”skeptikoiden kielenkäytössä jo tapahtunut lämpeneminen ja tuleva lämpeneminen usein tarkoituksellisesti sotketaankin toisiinsa ja näin hämätään suurta yleisöä.” Outo väite, koska aito skeptikko ei voi ottaa kantaa tulevaan lämpenemiseen. Kiista koskee nimenomaan jo tapahtuneen lämpenemisen väitettyä ainutlaatuisuutta.

Toiviainen kirjoittaa, että ”todellisuudessa mallit tietenkin perustuvat havaintoihin oikeasta luonnosta ja kuvaavat sitä varsin hyvin”. Onko suuri ihme, että supertietokoneilla on pystytty toistamaan viimeksi kuluneiden 150 vuoden mitattu lämpötilakehitys? Samoilla koneilla pystyttäisiin varmasti rekonstruoimaan myös menneitä pörssikursseja. Tulevaisuus on kuitenkin toinen juttu.

Todellisuudessa mallien ennusteet eivät ole parantuneet, vaan ne muodostavat edelleen vappuhuiskan kaltaisen, vuoteen 2100 ulottuvan noin viiden celsiusasteen haarukalle leviävän alueen. Tekee mieli kysyä, että mikä malli on ”varsin hyvin” kuvannut nyt päättymässä olevan vuosikymmenen lämpötilakehityksen? Toiviaiselle pisteet siitä, että hänkin näyttää nyt myöntävän lämpenemisen pysähtyneen, mutta pitkä miinus siitä, että hän on tietävinään tämän ”notkahduksen” todellisen syyn: se on luonnollista vaihtelua.

Ilmatieteen laitoksen toimittajille järjestämällä ilmastonmuutoskurssilla kuulin tälle selitykselle vielä hienomman nimen: "Ilmastojärjestelmän sisäisestä dynamiikasta johtuvat syyt". Mutta hetkinen; tämähän on ihan silkkaa stiiknafuuliaa. Mitkä syyt?

Ilmaston muutosten syiden selvittäminen kuuluu geotieteiden perustutkimukseen, joka ehkä pystyy aikanaan vastaamaan tähänkin kysymykseen. Nykyinen ilmastotiede ei pysty sanomaan muuta kuin että luonnollinen vaihtelu peittää alleen kasvihuonelämpenemistä.

Al Gorella on tapana sanoa, että lämpeneminen on piilossa "pipelinessa" eli jossakin putkessa. Mutta kukaan ei tiedä missä se putki sijaitsee; valtameriä on ehdotettu, mutta riittävän syvältä ei ole päästy mittaamaan. Uskon asia siis tämäkin.

Jotenkin tuntuu siltä, että ilmastotieteeltä on viety työrauha. Alan ympärillä kuhisee poliitikkoja, lobbareita, liikemiehiä ja journalisteja, jotka odottavat – kiistan molemmilla puolilla – yksittäisiä ja hätkähdyttäviä todisteita oman, jo lukkoon lyödyn näkemyksen ja maailmankatsomuksen tueksi. Ja osa tutkijoista on valmis tekemään työtä käskettyä.

Niin sanotulla alarmistipuolella odotetaan, että ilmasto lämpenisi tutkijoiden enemmistön eli ns. konsensuksen ennustamalla tavalla. Heillä on tukenaan säteilyfysiikan yhtälöitä ja vuosien 1976-1998 lämpeneminen, joka on IPCC:n mukaan 90 prosentin todennäköisyydellä ainakin puoliksi ihmisen kaasupäästöjen seurausta. Alarmistit myös odottavat, että skeptikot paljastuvat tupakka- ja öljy-yhtiöiden syöttiläiksi.

Niin sanotulla denialistipuolella joko iloitaan biosfäärille suotuisasta pienestä lämpenemisestä ja CO2-lannoituksesta, tai odotetaan globaalin keskilämpötilan putoamista takaisin viime vuosisadan keskiarvoihin. (Ennennäkemätöntä kylmenemistä tuskin toivoo kukaan.) Denialistit odottavat myös todisteita siitä, että koko AGW-koulukunnan oppirakennelma perustuisi salaliittoon, huijaukseen tai vuosisadan pahimpaan erehdykseen. Tieteessä on erehdytty ennenkin, eikö vain?

Näiden ääripäiden välissä pitäisi normaalilla tieteenalalla olla skeptinen suuri enemmistö, joka suhtautuu uteliaan nöyrästi siihen mitä luonnolla on kerrottavaa. Valitettavasti sellainen enemmistö näyttää puuttuvan ilmastonmuutostieteestä, mutta nuorelle tieteenalalle se ei ole erikoista. Skeptinen enemmistö puuttuu toki myös journalismista, minkä ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Yhtään otsikkoa ei saada tutkimuksesta, jonka mukaan ilmasto on jotakuinkin suurin piirtein keskimäärin ennallaan; paitsi ehkä Savon Sanomissa.

Sivistyneessä väittelyssä pitäisi keskittyä vastapuolen vahvimpiin argumentteihin ja välttää kompastelu lillukanvarsiin. Annankin nyt Pasi Toiviaiselle ja muille alarmisteille vinkin, jonka avulla tästä inttämisestä ja nimittelystä voitaisiin päästä irti.

Käänsin viime kesälomalla huvikseni australialaisen Joanne Novan laatiman väittelyoppaan, jonka nimeksi tuli ”Ilmastoskeptikon käsikirja”, ja jonka Ilmastofoorumi ry. ystävällisesti taittoi ja pani omille sivuilleen kaikkien luettavaksi.

En ole ihan kaikesta samaa mieltä Novan kanssa, mutta mielestäni oli tärkeää että tämä puheenvuoro saatiin suomen kielelle. Käsikirjassa painotetaan erityisesti sitä, ettei ilmaston lämpeneminen kerro mitään ilmaston lämpenemisen syistä. Lukemattomissa uutisissa ja väittelyissä juuri tämä onkin ensimmäinen kompastuskivi, jonka jälkeen ilmastomopo lähtee käsistä. Käsikirjassa kehotetaan myös välttämään hedelmätöntä jankutusta siitä, kumman osapuolen vetoomuksissa on enemmän tiedemiesten allekirjoituksia. Tiede kun ei ole demokratiaa.

Nova kehottaa sen sijaan keskittymään neljään argumenttiin:

1) Kasvihuonelämpenemisen sormenjälki puuttuu. Tropiikin troposfäärissä ei ole havaittu mallien ennustamaa lämpösaareketta, jonka pitäisi syntyä kasvihuonekaasujen vaikutuksesta. Lämpöä on kuulemma löydetty mm. tuulimittauksilla, mutta eikö sentään olisi viisainta luottaa lämpömittareihin?

2) Jääkairausten tulokset osoittavat, että luonnossa lämpötila muuttuu ensin ja hiilidioksidin pitoisuuden muutokset ovat vain hitaita seurauksia lämpötilan muutoksista. Vastaväitteen mukaan hiilidioksidi vauhdittaa lämpenemistä sitten kun se on päässyt vauhtiin. Mutta miksi lämpeneminen ei ole koskaan karannut käsistä, vaan lämmönnousu aina päättää kesken kaiken lopettaa tuhotyönsä hiilidioksidin noususta piittaamatta?

3) Maapallo ei enää lämpene. Siis se ei ole lämmennyt vuoden 2001 jälkeen, tai vuoden 1998 jälkeen, tai tilastollisesti merkitsevästi edes vuosien 1995 tai 1988 jälkeen. Mallien mukaan alailmakehän pitäisi lämmetä keskimäärin 0,2 astetta vuosikymmenessä. Tämä on tieteellinen ennuste, koska se voi falsifioitua lähivuosikymmenien aikana. Missä vaiheessa ns. konsensus ilmoittaa kriteerinsä tälle falsifioinnille?

4) Hiilidioksidin lämmönpidätyskyky on saavuttamassa rajansa. Kiistaton tosiasia on, että hiilidioksidin lämmitysvaikutus kasvaa vain logaritmisesti, eli jokaista ilmakehään lisättyä CO2-molekyyliä vastaa edellistä vähäisempi lämpövaikutus. Ilmastomalleihin sisältyy kuitenkin oletus, että hiilidioksidin aiheuttama pieni lämpeneminen aiheuttaa tärkeimmäin kasvihuonekaasun eli vesihöyryn lisääntymisen myötä useiden asteiden lisälämpenemisen. Valitettavasti tätä on hankala mitata – vai onko jossain Keelingin käyrän kaltainen, ilmakehän keskimääräistä H2O-pitoisuutta kuvaava pitkän ajan tilastollinen aikasarja, josta tämä positiivinen palautekytkentä kävisi ilmi?

Pian MOT-ohjelman lähetyksen jälkeen julkisuuteen vuoti suuri määrä Britannian johtavan ilmastontutkimuslaitoksen CRU:n sähköposteja ja muita tiedostoja, joiden sisällön merkitys ei tätä kirjoittaessani ole vielä selvinnyt. Denialistipiireissä on kuitenkin riemuittu, ja alarmistit ovat huutaneet poliisia apuun.

Lukemani CRU-viestit kertovat mm. siitä, että lämpenemisen pysähtyminen on eräille IPCC:n johtohahmoille todellinen ongelma. Alan keskeiset henkilöt myöntävät keskinäisessä viestien vaihdossaan, että he eivät ymmärrä mistä on kysymys. Mutta julkisuuteen päin toistellaan, että tämä vuosikymmen on kuitenkin keskimäärin lämpimämpi kuin edelliset - ikään kuin vaikea kysymys luontaisen vaihtelun syistä olisi sillä selvitetty.

Viestit paljastavat myös, että näytelmän keskushenkilöt ovat poliittisesti aktiivisia omassa asiassaan. Karmeimpia ovat tunnetun skeptikon kuolemalla ilakointi ja skeptikoihin kohdistuvien väkivaltaisten tunteiden myöntäminen - mutta hei, ilmastotutkijatkin ovat vain ihmisiä. Kukapa ei silloin tälllöin sortuisi alatyyliin yksityisissä viesteissään.

Asiallinen debatti ilmastonmuutosten syistä ja seurauksista edellyttäisi kuitenkin tunteiden pitämistä kurissa. Jos nimittäin ilmastotieteen pohjalta halutaan tehdä satojen miljardien eurojen hintaista ilmastopolitiikkaa, se ei voi perustua mihinkään vihanpitoon eikä nimittelyyn. Tieteen ammattilaisten ei kannata ottaa oppia ainakaan journalistien keskinäisestä nokittelusta.

Kirjoittaja on Ylen MOT -ohjelman tuottaja.

Kommentit