Petra Himberg
Yle
Kaksi lastenohjelmien vanhinta perinnettä yhdistyivät, kun TV 1:n vuoden 1981 Joulukalenterin keskushenkilöksi valittiin Kylli Koski. Teija Sopaselta taitelijanimensä saanut Kylli-täti oli esiintynyt jo ensimmäisissä tv-koelähetyksissä vuonna 1957, Joulukalentereita oli tehty vuoden 1963 Tähystäjätontun seikkailuista saakka.
Aivan itsestään selvä valinta ei tuolloin 75-vuotias taidekasvattajana yhä toimiva Kylli ollut. Lastenkulttuurissa oli juuri koettu vaihe, jolloin perinteisen sadun sijaan arvostettiin suorasukaista yhteiskunnallista sanomaa. Tätä maailmaa Kylli vierasti, eikä häntä siihen juuri ollut kaivattukaan. Tv-esiintymiset olivat harventuneet, myös johtava arvostelija antoi saduista ajanhenkistä, ilkeilevää palautetta. Kritiikki säilyi Kyllin mielessä kauan, vaikka hän osasikin suhtautua itseensä huumorilla.
Saadessani Joulukalenterin suunnittelun tehtäväkseni olin aloitteleva tv-toimittaja, suurista tuotannoista minulla ei ollut ollenkaan kokemusta. Kylli Kosken tunsin vain nimeltä, ehkä olin myös kuullut hänen taikasormuksistaan ja monitaskullisista taiteilijatakeistaan, tv:ssä häntä en kuitenkaan ollut nähnyt. Näistä hatarista lähtökohdista ja melko pienistä resursseista syntyi Joulukalenteri, joka palautti Kylli-tädin aseman monien sukupolvien suomalaisten yhteiseksi satutädiksi. Samalla alkoi meille kummallekin pitkä ”joulu-ura”. Kyllin kanssa teimme joulurauhan julistamisen jälkeen esitettyjä satuja, itse sain kirjoittaa, ja sittemmin myös ohjata, vielä kolme Joulukalenteria. Omimmikseni niistä koin Vaapukkalan Olga P. Postisesta (Ritva Valkama) kertovat sarjanäytelmämuotoiset kalenterit (1987 ja 1996). Näissäkin Joulukalentereissa Kylli oli mukana vierailijana.
Kun vuoden 1981 Joulukalenteria katsoo lähes kolmen vuosikymmenen takaa, hämmästyy jälleen Kyllin kerronnan lämmöstä sekä kyvystä hallita ja rytmittää samanaikaisesti niin tarina kuin akvarellimaalauskin. Se, että kaikki tehtiin suoraan valmiiksi ilman jälkikäsittelyä, näyttäytyy nykykatsojalle ehkä toteutuksen liikuttavana kömpelyytenä. Lavastus ja puvustuskaan eivät ole heleitä ja kirkkaita kuten tämän päivän ohjelmissa. Myös tuolloisen tunnuksen yli yksiminuuttinen kesto taitaisi nyt olla liikaa. Vuonna 1981 rauhallisuutta kuitenkin kiitettiin, ja Joulukalenteri otettiin hyvin vastaan.
Jouluaaton ohjelmissa, joista viimeinen tehtiin Kyllin ollessa lähes 90-vuotias, jatkoimme vanhaa suorien lähetysten tekotapaa. Kerrontaa eikä maalausta paranneltu jälkikäteen, vaikka väri olisi hieman valunut tai sivellin kuivahtanut. Kylliä miellyttivät Pirkko Karpin sadut, joita hän usein kertoi. Itse kirjoitin myös monia Joulusatuja, joita Kylli saattoi muokata sopiviksi. Joulupukkitarinoita emme suosineet, mielestämme niitä oli muutenkin tarpeeksi. Hämmästyttävän suuria katsojamääriä tavoittaneiden Joulusatujen Kylli oli pehmeämpi, hauraampi ja satuhaltijamaisempi kuin vielä Joulukalenterissa. Hän todellakin näytti olevan tarinoidensa taikamaasta kotoisin. Kylli Koski kuului niihin onnekkaisiin, joiden sisäinen ja ulkoinen viehätysvoima vain entisestään kasvoivat korkean iän myötä. Tämän Kylli itsekin hyvin ilkikurisesti totesi dokumentissamme Kyllin elämää (1996).
Työtoveruuden myötä alkoi myös ystävyytemme, jonka mauste ja rikastuttaja, ei este, oli suuri ikäeromme. Kylli sanoi itseään jouluihmiseksi. Hän saattoi kadulla kulkiessaan puhjeta hyräilemään lempijoululaulujaan. Juuri jouluna muistan ja kaipaan Kylliä erityisesti. Hänen tarinoidensa myötä on hyvä kulkea läpi vuoden pimeimmän ajan kohti valon juhlaa.
