Hyppää pääsisältöön

Sisukas paluu palomieheksi



Lokakuun lopussa 2006 palomies Mikko Karvonen oli työvuorossa Tuusulan pelastusasemalla. Asemalle saatiin hälytys rakennuspalosta Järvenpäässä. Kohteeseen mentiin normaalisti, mutta muutamassa hetkessä elämä muuttui dramaattisesti.

– Saatiin tehtäväksi katonaukaisu ja savun poisto, ja sitä kautta palon sammuttaminen ja yläpuolisten tilojen tuuletus ja jäähdyttäminen. Tehtävää lähdettiin suorittamaan niin kuin ennenkin ja kiivettiin katolle, mutta tehtiin karkea virhearvio kattomateriaalin suhteen.

Katto osoittautui mineriittikatoksi, joka tulipalotilanteessa haurastuu hyvin nopeasti.

– Itse luulin olevani tiilikatolla. Kun on 90-kiloinen kaveri ja sammutusvarustus, niin se merkitsee toistasataa kiloa pistekuormitusta. Kun tuli katolle, niin eihän se kestänyt ja menin siitä sitten läpi ja jäin hartioitten ja kyynärpäitten varaan kiinni roikkumaan siihen syntyneeseen reikään.

Kaveria ei jätetä

Kyseessä oli useiden minuuttien kamppailu. Onnettomuutta pahensi, että kypärän kasvo-osa tipahti irti, mikä merkitsi kuumista palokaasuista hengitystiepalovammoja.

– Työkaverit sitten onneksi ja muutama vapaapalokuntalainen saivat minut revittyä sieltä yläpohjasta pois. Aikaa oli kuitenkin kulunut niin paljon ja lämpösäteily oli niin kovaa, että se oli polttanut varusteitteni läpi 30 prosenttia ihosta. Matka jatkui hämärän rajamailla tapaturma-asemalle Töölön sairaalaan Helsinkiin. Siitä alkoi sitten pitkä ja kivinen tie.

Tajuissaan matkalla sairaalaan

YLE AkuuttiKarvosen ensimmäisiä muistikuvia oli se, kun hän oli tajuissaan matkalla sairaalaan.

– Adrenaliini rupeaa syrjäyttämään kivun tuntemusta. Tulee halu selviytyä, ja kyllähän pinnalliset palovammat ovat usein paljon kipeämpiä kuin syvät. Tunsin ne paikat, jotka olivat pinnallisesti palaneet, esimerkiksi pakarat ja pohkeet. Sitten pystyin hahmottamaan, että käsiin on varmaan sattunut eniten. Ne eivät enää olleet niin kipeät, mutta kuitenkin tajusin sen jollain asteella, että ne ovat pahemmin palaneet.

Sen jälkeen meni melkein kuukausi ennen kuin asiat alkoivat uudelleen hahmottua.

– Olin 21 päivää nukutettuna teholla ja siitä vielä kymmenisen päivää jatkui teho-osastolla. Siinä elettiin marras-joulukuun vaihdetta 2006. Oli kirkkaana mielessä, mitä oli tapahtunut ja minkä takia olin sairaalaan joutunut.

Sairaalahoitopäiviä kertyi noin 80. Korjausleikkauksia tehtiin saman talven aikana kaksi. Kotiin Mikko Karvonen pääsi vuodenvaihteessa 2007.

Periksi antamaton kuntoutusurakka

Karvonen osoitti sisunsa. Hän on toipunut vakavista palovammoista takaisin savusukeltajaksi. Kaikilta tämä ei olisi onnistunut.

YLE Akuutti– Prosessi on ollut pitkä. Alkuun oli viikoittaisia kontrollikäyntejä plastiikkakirurgilla, toimintaterapeutilla ja fysioterapeutilla, lisäksi kolme kertaa yksityisellä fysioterapeutilla Järvenpäässä. Sen lisäksi oli omia harjoitteita kotona ja kuntosalilla.

– Ensimmäinen vuosi on tosi kovaa työtä. Sitä ei ymmärrä ihminen, jolle ei ole ihosiirteitä laitettu näin laajoille alueille, kuten käsivarsiin, jotka liikkuvat moneen suuntaan. Lähtötilanne kun oli se, että hädin tuskin pystyy syömään toisella kädellä. Arpikiristys oli niin valtavan suurta ja koko ajan piti varoa, ettei mikään paikka mene rikki. Alkuvaiheessa käsiä taivutetaan väkisin lastoilla ja koukistetaan, että estettäisiin nivelten lukkiutuminen ja saataisiin liikeratoja takaisin.

Ihosiirteet ovat pääasiassa Mikko Karvoselta itseltään. Kun ihoa oli palanut noin 30 prosenttia, tarvittiin vähintään saman verran tervettä ihoa.

– Ihosiirteessä on se hyvä puoli, että pystytään pienemmästä palasta tekemään vähän isompi. Aikamoinen palapeli on kroppa ollut aikanaan, kun sitä on rakennettu uudestaan kuntoon.

– Ihosiirteitä minulla ovat kummatkin käsivarret, lapaluualueet hartioissa, kummatkin pakarat kummatkin pohkeet ja vasen reisi.

YLE AkuuttiKarvosen vasemman käden neljä sormea on typistetty, kärkinivelet on poistettu. Ja kasvoihin tehtiin harjausoperaatio, jossa palanut ihokerros tavallaan kuorittiin pois. Sen annetaan itsestään kuroutua umpeen, toivotaan, että siihen kasvaa mahdollisimman hyvä ja sileä iho takaisin.

– Varsinkin tällainen käsivamma, kun on sormia amputoitu, vaatii aivan oman jumpan. Viisi kertaa päivässä fysioterapeutin ohjeiden mukaan on tehty sormiharjoittelua. Voi sanoa, että kirjaimellisesti hikeä, verta ja kyyneliä kaikissa muodoissaan. Minulla oli kyynärpäiden ihot vuoden auki ennen kuin niihin kasvoi iho takaisin.

– Se on kova tappelu, kun joudut kaksi kertaa päivässä tekemään haavahoidon, ihon rasvauksen ja putsauksen. Oli arpitekstiilejä, joita normaalisti ihmiset käyttävät puolesta vuodesta vuoteen. Minä käytin kaksi ja puoli vuotta. Se on sellainen tekstiili, mikä mittojen mukaan tehdään ja se kuormittaa arpikudosta tietyllä paineella. Se tasoittaa ja tekee arvesta vähän pehmeämmän ja joustavamman.

Pienet lapset tärkein kannustin

– Kyllä se varmaan tämä perusluonne ratkaisee, mihin suuntaan kuntoutuminen lähtee.

Vuonna 2006 vain kymmenen päivää ennen onnettomuutta Karvosen perhe oli muuttanut uuteen omakotitaloon Tuusulan Kellokoskelle.

– Se oli tietysti iso huoli miten perhe pärjää omakotitalossa. Oli pienet lapset, puolitoistavuotias poika ja kolmevuotias tytär, niin kyllähän ne on ne suurimmat voimavarat. Ne potkivat takaraivolla, että jotain tämän asian eteen täytyy tehdä. Missään nimessä ei saa luovuttaa.

Palomiehen ura ohi – vai onko sittenkään?

– Alkutilanne huomioon ottaen kaikkihan olivat sitä mieltä, että minun palomiehen urani oli tässä. Vammat olivat niin vakavia ja harva niistä edes on kuntoutunut – varsinkaan näin fyysiseen ammattiin. Moni täältä laitoksen johdosta ja sairaalasta sanoi, että kannattaa ruveta miettimään jotain muuta. Kyllähän minä henkisesti olin itse valmistautunut siihen, että palaan sitten joskus johonkin toiseen ammattiin, onko se pelastuslaitoksella tai jossain muualla niin sitä ei sitten tiennyt.

YLE Akuutti– Vuoden kohdalla, kun olin sairaslomalla, vakuutusyhtiö tekikin sellaisen erikoisen ratkaisun, että he alkoivat painostaa minua takaisin töihin.

Paranemisprosessi oli sekä Karvosen että sairaalalääkäreiden mielestä täysin keskeneräinen. Palovammat ja niistä paraneminen ovat vuosien prosesseja ja näistä kuntoutuminen jatkuu käytännössä vielä pitkään ja ihonhoito jatkuu loppuelämän.

– Vakuutusyhtiö piti pintansa ja minun yllätyksekseni ja vähän muittenkin yllätykseksi eväsi uudelleenkoulutuksen.

Karvonen sanoo, ettei tiedä oliko kyse savolaisesta luonteenpiirteestä tai mistä, mutta hän ihan kiusallakin meni opiskelemaan turvallisuusalan ammattikorkeakoulun tutkintoa ja sai sen muun kuntoutumisprosessin ohella suoritettua kahdessa ja puolessa vuodessa.

Paluu palomieheksi ja sukeltajaksi

YLE Akuutti– Vuonna 2008 palasin palomiehen tehtäviin ja alkuun olin kevennetyissä töissä vuoden verran. Nyt olen täällä Vantaalla ollut syyskuun alusta täysipäiväisenä savusukeltajana ja vesisukeltajana ihan normaalirivissä. Se on vaatinut kyllä valtavasti fysioterapiaa ja läheisten sekä työkavereiden tukea.

Karvonen sanoo, ettei osaa pelätä tulta sen enempää kuin aiemminkaan.

– Ainahan sitä täytyy kunnioittaa ja kunnioitin ennen onnettomuuttakin, mutta tämä ammatti on sellainen, että ei tätä voisi tehdä jos pelkää jotain asioita. Sellainen terve kunnioitus pitää olla ja itsesuojeluvaisto, että kun mennään työtehtäville niin jokainen kerta kaikki lähtevät terveenä kotiin. Me emme ole tulen- ja luodinkestäviä ihmisiä vaikka monesti saattaa siltä tuntuakin.

”Vähän erinäköinen ukko”

YLE AkuuttiLapset varsinkin ovat kiinnostuneita, kun näkevät palovammat.

– Uimahallissa varsinkin kun käy, niin onhan se erinäköinen ukko kuin moni ihminen. Arpea on siellä sun täällä ja käsivarret ihosiirteiden peitossa. Lapset monesti tulevat kyselemään, mitä on sattunut. Voi valistaa ja antaa turvallisuuskasvatusta ja kertoa ihan puhtaasti, että mistä ne ovat.

– Pääsääntöisesti kaikki suhtautuvat ihan hyvin. Voi pää pystyssä kulkea tuolla kadulla, eikä ole tarvinnut hävetä.

Karvonen pohtii, että suurin henkinen kuntoutumisprosessi on ollut se, että on alkanut puhua ja olla avoin tapahtuneesta.

– Kuitenkin aina pitäisi pystyä oppimaan jotakin näistä tapahtuneista. Se varmaan meidän työorganisaation sisällä on auttanut, että olen kuntoutunut kuitenkin niin hyvin ja olen niin avoin. Tulevaisuuden suhteen se varmaan ruokkii sitä työturvallisuutta täällä meidän laitoksen sisällä ja ehkä valtakunnallisestikin. Olen jonkin verran käynyt puhumassa pelastuslaitoksissa ja oppilaitoksissa. Olen kokenut, että se on eräänlainen prosessi selviytyä tästä asiasta. Siinä voisi olla paljon huonommat vaihtoehdot, jos olisin jäänyt kotiin sohvannurkkaan murjottamaan enkä olisi puhunut kenellekään.

YLE Akuutti– Vaikka on avoin ollut tässä kaikessa, niin kyllä se väkisin jättää jälkensä. Ei tarvitse ehkä enää niin pienistä asioista kantaa murhetta.

– Palokuntakulttuuri on kyllä sellainen, että täällä ei kaveria jätetä pulaan. Voisi kuvitella, että sotaveteraaneilla oli samanlainen henki kuin täällä palokunnan sisällä. Silloin kun kaverille jotain sattuu, muistetaan käydä jeesaamassa.

Toimittaja: SINI SILVÁN