Suomen oli vaikea ottaa kantaa Etelä-Afrikan apartheid-politiikkaan. Perinteeksi muodostui, että valtioiden sisäisiin asioihin ei puututa.
Kansainvälisesti Etelä-Afrikan tilanteen epäoikeudenmukaisuus ja julmuus nousivat esille etenkin vuonna 1960, kun Kansallisen puolueen hallinnoima poliisi tappoi 69 mustaa Sharpevillen verilöylyssä.
Sodanjälkeisen Suomen harvainvaltainen ulkopolitiikka otti heikosti kantaa kansainvälisiin ihmisoikeusasioihin.
Myös ulkomaankauppa oli keskeinen tekijä linjoja määriteltäessä. Esimerkiksi vuonna 1969 ulkoministeri Ahti Karjalainen ei nähnyt mitään hyötyä Suomen ja Etelä-Afrikan kauppasuhteiden katkaisemisessa.
Kansalaisjärjestöjen ja YK:n henkisessä imussa myös Suomi alkoi ottaa 60-luvulla voimakkaammin kantaa apartheidiin. Keskeinen oli myös 60-luvun Merimiesunionin boikotti.
Teksti: Paavo Rytsä