Turkulainen Olivia Uusitalo on yksi Suomen lähes 27 000 koeputkilapsesta. Hän on yksi osoitus siitä työstä, jota on koeputkihedelmöityshoitojen eteen tehty Suomessa jo noin 30 vuoden ajan.
Koeputkihedelmöityksiä alettiin Suomessa yrittää jo 1980-luvun alussa. Ensimmäinen onnistunut koeputkiraskaus alkoi vuonna 1983, ja ensimmäinen suomalainen koeputkilapsi syntyi keskelle vappuhumua, vappuaattona 1984. Pääuutisena se ohitti jopa Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin Kiinan vierailun, muistelee silloinen dosentti, nykyinen professori Aarne Koskimies Felicitas-klinikalta.
– Kyllä se oli tietysti valtavan hieno tunnelma, jota on vaikea näin sanallisesti kuvailla. Olimme naistenklinikalla iloisia, että tällainen neljän vuoden kehittelytyö tuotti näin hyvän tuloksen, hedelmän, Koskimies muistelee vuoden 1984 tapahtumia.
Kyseinen pariskunta oli odottanut ja toivonut lasta pitkään, 12 vuoden ajan. Lapsen syntymä oli siis onnellinen tapahtuma ja myös suuri mediatapahtuma.
1980-luvulla käytettiin jo inseminaatiohoitoa, keinohedelmöityshoitoa, jossa naisen kohtuun siirretään siemennestettä kuukautiskierron sillä hetkellä, kun munasolu irtoaa eli ovulaation aikaan. Koeputkihedelmöitystekniikka sen sijaan oli vielä alkutaipaleella.
Ensi askelet epävarmoja
Koeputkihedelmöityksen tekniikka 1980-luvulla oli hankkia munasolu naisen munasarjoista laparoskopian avulla eli tähystysleikkauksella vatsapeitteen läpi. Munasolu ja siittiösolu hedelmöitettiin koeputkessa – käytännössä kuitenkin viljelymaljassa.
– Siittiöt käsiteltiin ja pestiin, tietty määrä siittiösoluja laitettiin munasolun ympärille ja seuraavana päivänä katsottiin, onko hedelmöityksen merkkejä, Koskimies kertoo.
Oppia oli haettu kansainvälisesti ja tutkimusta tehtiin myös Suomessa.
– Mutta metodi oli vielä uusi. Kenelläkään ei ollut tietoa niin pitkälle, että mikä olisi se paras menetelmä tai menetelmät.
– Oli valtavan suuret toiveet, mutta tulokset olivat hyvin vaatimattomat verrattuna siihen, mitä ne ovat hoidoista tänä päivänä. Kyllä voi sanoa, että silloin alkuun se oli melkein kuin lottovoitto, että pystyttiin saamaan raskaus ja synnytys aikaiseksi.
Maailma on ehkä muuttunut avoimemmaksi myös asenteiden tasolla. Vaikka ensimmäisen koeputkilapsen syntymä oli suuri mediatapahtuma, yleensä hoitoja saaneet hyvin vähän kertoivat asiasta edes lähipiirissä.
– Siihen aikaan myös lapsettomuus oli hyvin henkilökohtainen. Siitä hyvin vähän haluttiin kertoa ulkopuolisille. Asia koettiin niin tabuna puhumattakaan koeputkihedelmöitysraskauksista. Siinä meni pitkään, ennen kuin maallikko ymmärsi mistä on kysymys. Siinä käytettiin pariskunnan omia sukusoluja, jotka hedelmöitettiin. Alkiot siirrettiin takaisin kohtuun, eli siihen ei liittynyt mitään mystiikkaa niin kuin jotkut silloin ajattelivat.
Kehitystä pitkin harppauksin
Yksi merkittävä edistysaskel oli, kun munasoluja alettiin kerätä ultraäänilaitteen avulla, jolloin ei tarvittu enää nukutusta ja leikkaussalia. Toinen kehitys 1980-luvun lopulla oli naisille annettavien lääkkeiden kehitys, saatiin parempia munarakkuloita ja parempia munasoluja hedelmöitystä varten.
1990-luvulla tuli mikroinjektio, mikä mullisti miehestä johtuvan lapsettomuuden hoidon. Pystyttiin viemään yksi elävä siittiösolu munasoluun ja saamaan sillä aikaan hedelmöitys ja raskaus.
– Se on kyllä erittäin hieno keksintö, se on sitä mikromanipulaatiota parhaimmillaan. Siinä munasolu fiksoidaan eli se laitetaan paikalleen pienen pipetin kanssa, missä on pieni imu ikään kuin imukuppi. Sitten viedään toisella pipetillä siittiö sinne munasoluketon alle, näin normaali hedelmöitys sitten tapahtuu, Koskimies sanoo.
– Alkioiden pakastus alkoi yleistyä 1990-luvulla, ja se on tänä päivänä rutiinia. Pakastustulokset paranivat koko ajan.
– Meilläkin ovat pisimmät säilytykset kymmenen vuotta, missä alkio on sulatettu ja siitä tullut raskaus. Maailmalla on pitempiäkin aikoja. Nestetypen lämpötila on -196 astetta. Kyllä ne ovat pakkaslapsia, jotka syntyvät. Heidänkin kehitystä on seurattu, ja he ovat hyvin pärjänneet ja olleet hyvin terveitä.
Kun tultiin 2000-luvulle, alkion diagnostiikka ja alkioiden tutkiminen on mullistanut sen, että alkioiden mahdollisuus kiinnittyä kohtuun on parantunut.
Lapset kehittyvät kuten tavalliset lapset
– Se on hienoa nähdä, että sukupolvet menevät eteenpäin. Ensimmäisen koeputkilapsen, Antti-Eemelin vanhemmat ovat jo isovanhempia. Kun Antti-Eemeli syntyi 1984, niin tasan 20 vuotta myöhemmin hänelle syntyi poika. Kiva nähdä, että kaikki menee hyvin ja lapset ovat olleet terveitä.
Koeputkilasten motorista ja muuta kehitystä on seurattu. Koska vanhimmat lapset ovat jo lähemmäs 30-vuotiaita, on heidän kehitystään voitu seurata jo kauan.
– Voidaan sanoa kokonaisuutena, ettei ole voitu osoittaa mitään sairauksia, jotka olisivat nimenomaan tästä menetelmästä johtuvia. Ja voi sanoa, että nämä lapset ovat olleet terveitä ja toivottuja – erittäin kauan odotettuja ja toivottuja.
Nyt koeputkilapsia syntyy vuosittain lähes 2000. Se kuvastaa sitä, että on tullut paljon lisää hoitoja ja hoitoyksiköitä, missä tehdään koeputkihedelmöityksiä. Tulokset ovat koko ajan parantuneet.
– Parhaita palautteita ovat sellaiset, joita saa esimerkiksi joulukorttien muodossa, ja joissa kerrotaan, että poika ja tyttö ovat pyrkineet yliopistoon, ja näyttää että he menestyvät urallaan.
– Tietenkään kaikkia me emme pysty auttamaan.
Aarne Koskimies korostaa etiikan tärkeyttä. Kaikkea sitä, mikä on teknisesti mahdollista toteuttaa, ei ole hyvä toteuttaa. Hyvän linjan on antanut hedelmöityshoitolaki.
– Hedelmöityshoitolaki on antanut eväät ja raamit missä puitteissa lääkärit ja hoitohenkilökunta toimii.
Kolmen lapsen kokoinen onni
Turkulainen Hanna-Kaisa ja Teijo Uusitalon perhe olisi kolmea lasta pienempi – ellei hedelmöityshoitoja olisi. Kuusivuotias Santeri ja vuoden ikäinen Oliver syntyivät keinohedelmöityshoidon, inseminaation avulla. Kolmivuotiaan Olivian maailmaan tulo vaati koeputkihedelmöityksen.
– Olen kaikille sanonut, että se on ollut minun tämän hetkisen elämäni suurin koettelemus, kun ajattelin, etten ikinä saa lapsia, Hanna-Kaisa Uusitalo kertoo.
Hänellä on kokemusta ensin inseminaatiohoidosta. Toisen lapsen kohdalla tarvittiin kuitenkin jo koeputkihedelmöitys, koska lasta ei alkanut kuulua. Hoidot olivat rankkoja niin henkisesti kuin fyysisesti.
– Hormoneja pistetään päivittäin ja niitä syödään, ja käytetään hormonilaastaria. Koko ajan on laskettava aikoja, milloin on hormoneja käytetty.
Hoidoista seurasi hänelle esimerkiksi vatsavaivoja. Fyysisten oireiden lisäksi oli myös henkisesti raskasta. Hänestä tuntui, että esimerkiksi kaupoissa vastaan tuli vain odottavia äitejä tai äitejä pikkulapsineen. Asia pyöri mielessä koko ajan ja oli tärkeää, että oli toisaalta ystäviä, joille puhua ja toisaalta muuta ajateltavaa.
– Harmitti tietysti, kun ”kaikki muut” tuntuivat olevan raskaana, ja kun hormonit sekoittavat mielen niin totaalisesti.
Perheen toista lasta koetettiin ensin saada aikaan hormonien ja inseminaation avulla. Kun se ei onnistunut, niin lähdettiin koeputkihedelmöitykseen.
– Olen hirveän onnellinen ja tyytyväinen. Se ei ole salaisuus, että olemme saaneet näitä hoitoja. Se on usein vaiettu asia, mutta minun mielestäni turhaan. Meidän avioliitossamme tämä on ollut suurin koetinkivi. Jos sen kestää, niin luulisi kestävän kaiken. Tämä on vaatinut myös mieheltä ja lähipiiriltä paljon.
– Tykkään niin paljon lapsista, että olin valmis tekemään ihan mitä vaan, Hanna-Kaisa Uusitalo kertoo. Hän kannustaa myös muita hedelmöityshoitoihin ja nimenomaan riittävän nuorella iällä, jolloin tulokset ovat kaikkein parhaita.
Asiantuntija: AARNE KOSKIMIES, professori, Felicitas-klinikka
Toimittaja: SINI SILVÀN
Lisätty asiasanat ja mobiiliyhteenveto 30.11.2015
