Hyppää pääsisältöön

Kauhukomedia kaupunginvaltuustosta

Kunnallispolitiikkaa luulisi kaikkeuden kuivimmaksi näytelmän aiheeksi. Mutta se on väärä luulo. Susanna Kuparisen Ylioppilasteatteriin ohjaaman Valtuusto III:n aikana lävitseni virtasi pelkoa, epäuskoa, vihaa. Ja ihailua, lämpöä, suorastaan rakkautta nuoria esiintyjiä kohtaan. Valtuusto taitaa olla merkittävintä, hulluinta ja tosinta teatteria mitä olen nähnyt.

Martina Myllylän näyttelemä Pia Pakarinen tekee koulukierrosta.Näin trilogian ykkösosan kaksi vuotta sitten, kakkonen jäi ikävä kyllä väliin. Ensimmäisen osan päähenkilö oli apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen. Nyt keskiössä on kaupunginjohtaja Jussi Pajunen. Käsittelyssä ovat niin kuuluisat lakkautuslistat, Palmian kalapuikot kuin Pajusen nuoruudenpössyttelytkin.Valtuutetut yrittävät ottaa kantaa Pajusen visioihin epätietoisina siitä, onko kaupungilla rahaa vai ei. Mihin rahaa kuluu? Mihin rahaa pitäisi käyttää? Mistä voi ottaa pois? Mikä on järkevää? Mikä on oikein?

 Valtuusto III on tutkivaa journalismia, ja se on kauhukomediaa. Kauhu syntyy siitä, että kaikki kuultu on totta. Repliikit kun on poimittu valtuustojen keskustelupöytäkirjoista. Epäuskoinen nauru kumpuaa siitä – että kaikki kuultu on, todellakin, totta. Kaikki puolueet saavat höykytyksestä osansa.

YT:läiset näyttelevät hurjalla antaumuksella, roiskien esiin tyypin toisensa perään. Minuun kolahtivat erityisesti Jari Hanskan nuiva Korpinen, Jani Nikulaisen ”kaikki demarit”, ja Martina Myllylän ylevä Laura Kolbe. Ylimääräisen säväyksen Myllylä-Kolben runollisiin, lauluun kohoaviin kohtauksiin toi se, että ihka oikea Laura Kolbe istui katsomon eturivissä.

Näytelmä loppuu Talin golfkentällä tehtyyn videoon. YT:n porukka marssii kentälle lapiot olalla ja merkkaa palan ihanasta vihreästä nurmesta kepein ja köysin. Sinne nimittäin mahtuisi vuokra-asuntoja! Keltaneuleisten golffareiden tuohtumus tiivistyy erään heistä tokaisuun: ”Maksaisitte itse omat kulunne”. Katsomo räjähti nauruun, sillä hetkeä aiemmin meille oli kerrottu, että pienen eliittiseuran alueesta maksama vuokra kattaa vain vähäisen osan harrastetoiminnan helsinkiläisille aiheuttamista kustannuksista. Yksinkertaistusta tai populismia ehkä, mutta toimii!

Toimittajana täytyy sanoa, että esitys aiheutti pienoisen ammatillisen kriisin. Mikseivät ammattitoimittajat tee yhtä rohkeita ja ronskeja raportteja politiikan tekijöistä, mekanismeista, syistä ja seurauksista? On jotenkin kauheaa, että täytyy mennä harrastajateatteriin saadakseen tunteita ja ajatuksia ravistavaa tietoa siitä, miten tätä kaupunkia hoidetaan.

Tätä kirjoittaessani Valtuustoa esitetään Ylioppilasteatterissa viimeistä kertaa. Toivon, että mahdollisimman moni näki esityksen. Ja toivon, etteivät ohjaaja Kuparinen ja näyttelijänsä jätä vallanpitäjiä jatkossakaan rauhaan.

 

Valtuusto III. Ohjaus Susanna Kuparinen, dramaturgia Ruusu Haarla. Käsikirjoitus Susanna Kuparinen, Ruusu Haarla, Ari Lahdenmäki ja työryhmä. Ohjaajan assistentti: Olga Palo. Lavalla Mirka Aitonurmi, Jari Hanska, Vesa Heikkinen, Katariina Jumppanen, Tuomas Kokko, Lauri Mattila, Martina Myllylä, Jani Nikulainen ja Piia Peltola. Musiikki Kerkko Koskinen, lavastus Akse Pettersson, valot Valtteri Mastola, puvustus Saara Ryymin, äänisuunnittelu Samuli Lehto, videot Konsta Väänänen.

Penkkitaiteilija

Kommentit
  • Emme ymmärrä eläinten kieltä

    Eläimet ovat älykkäämpiä kuin olemme aiemmin uskoneet

    Käsitys ihmisen ylivertaisuudesta muuhun luomakuntaan nähden murenee sitä mukaa, kun tutkimus osoittaa eläinten ajattelun ja tunne-elämän paljon monipuolisemmaksi kuin olemme aiemmin uskoneet. Aivojen koko tai kädellisyys eivät korreloikaan älykkyyttä. Tai ainakin se riippuu siitä miten älykkyys määritellään. Monet eläimet ovat taitavia ongelmanratkaisijoita.

  • Avaruusromua: Kadonneen masternauhan arvoitus

    Sen piti olla selvä juttu: levy äänitetään ja julkaistaan.

    Sen piti olla ihan selvä juttu. Ensin levy äänitetään ja sitten se julkaistaan. Oli vuosi 1978. Oltiin Frankfurtissa Saksassa, kuuluisassa Panne-Paulsen -studiossa, jossa Robert Schroeder oli äänittämässä ensimmäistä levyään. Tuottajan pallilla istui itse Klaus Schulze, jonka uudella levymerkillä albumi oli tarkoitus julkaista. Kaikki näytti hyvältä, mutta albumi Harmonic Decadence julkaistiin vasta 40 vuotta myöhemmin. Mitä tapahtui? Toimittajana Jukka Mikkola

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri