Hyppää pääsisältöön

Suomalaiset kerjuulla

Kerjääminen oli 1900-luvun alkupuolella osalle suomalaisista ainoa toimeentulon muoto. Kerjuulla käyneet kertovat kovista kokemuksistaan Elävän arkiston koosteessa.

Tietolaatikko

Ruotsin valtakunnassa säädettiin jo 1500- ja 1600-luvuilla lukuisia lakeja kerjäämisen kieltämiseksi. Sitä ei kuitenkaan voitu estää köyhäinhoidon kehittymättömyyden takia. 1800-luvun Suomessa väestönkasvu ja tilattoman väestön kasvu moninkertaisti köyhien määrän. Erityisesti suuret katovuodet 1860-luvulla ja myöhemmin 1800-luvun lopulla synnyttivät maanteille tuhansien kerjäläisten kansainvaelluksia. Joukkomittaiseksi kerjääminen paisui myös sisällissodan jälkeisinä vuosina 1920-luvun alussa sekä 1930-luvun pulakauden myötä.
Kerjäämistä oli 1800-luvulla pyritty hillitsemään uusilla asetuksilla, mutta turhaan. Kerjäläisiä siedettiin kansanomaisten oikeudenmukaisuusperiaatteiden nojalla. Tutkija Panu Pulman mukaan "kansa ajatteli, että varakkaammilla oli aivan oikeasti velvollisuus antaa paljostaan ja auttaa tarpeessa olevia". Usein kerjuulla olevat myös tekivät vastikkeeksi pieniä palveluksia tai talon töitä.
Kaupungeissa viranomaisten päähuomio kohdistui suoran kerjäämisen sijasta pikkukaupusteluun – ovelta ovelle kiertäviin rihkamakauppiaisiin, tinureihin, veitsenteroittajiin, pihasoittajiin jne. Kerjääminen ja kaupustelu pyrittiin kitkemään aika ajoin uusituin järjestyssäännöin ja taloyhtiöiden omin kielloin.
Vuonna 1936 säädetty irtolaislaki piti kerjuuta edelleen yhtenä irtolaisuuden tunnusmerkkinä. Jo seuraavana vuonna säädettiin kansaneläkelaki, ja sosiaalilainsäädännön edelleen kehittyminen teki kerjäämisen suurimmalta osin tarpeettomaksi. 1970-luvulle tultaessa niin kerjääminen kuin kulkukauppa kävivät niin vähäisiksi, ettei niihin kiinnitetty julkisissa elimissä suurtakaan huomiota.
Irtolaislaki kumottiin vuonna 1986, ja kaupunkien järjestysäännöt korvattiin järjestyslaillavuonna 2003.

Vuosisadan alussa nykyaikainen sosiaalihuolto oli vielä lapsenkengissään. Ensimmäiseen ohjelmaan haastateltu nainen joutui kiertämään kerjuupussin kanssa jo 7-vuotiaana isän sairastuttua.

Suomi oli kokenut joukkomittaista kerjäläisyyttä etenkin 1800-luvun katovuosina. Sisällissodan jälkeen ilmiö toistui, ja kolme ohjelman haastateltavaa kertookin kulkeneensa itsenäisyytemme alkuvuodet kerjuulla kouluikäisenä.

Kerjäläiset kuuluivat yhteiskunnan kuvaan myös 1930-luvun talouspulan aikana. Eero Rekosen haastattelema työmies joutui useamman vuoden ajan anelemaan perheelleen elantoa hyvätuloisempien ovilla.

1960-luvullakaan kerjäläisyys ei ollut vielä kokonaan hävinnyt. Kuuden lapsen 45-vuotias äiti kertoo vuonna 1965 käyvänsä yhä silloin tällöin pyytelemässä ihmisiltä lähinnä vaatteita. Aviomiehen pieni palkka ei tahtonut riittää ruokaankaan, ja sosiaaliapua saatiin vain sairastapauksissa.

Koosteen toinen ohjelma kuvaa 1910-luvun suomalaista köyhyyttä. Äärimmäisessä puutteessa elävän perheen lapset kävivät kerjäämässä jouluruuat lähikylistä. Pakkasella tietä tarpoessa järsittiin jäisiä voileipiä, ja taloon tullessa "seistiin oven suussa niin kuin koirat".

Teksti: Jukka Lindfors

Uusimmat sisällöt - Elävä arkisto